05. Karhunhammas

Taustalle

     Rangvald Hammar tunsi niskaansa laskevan hikipuron. Sanallakaan tuo raavas, toverinsa veren tahraama mies ei valittanut kulkiessaan eteenpäin. Ainoastaan tasainen, rehkivän tuskainen ääni purskahteli tiukkaan viivaan puristettujen huulteen lomasta. Mittaamattoman ajan toveriaan selässään kantaneena Rangvald oli laskeutunut metsäisiä rinteitä sokeasti edessään kiirehtivää naista seuraten. Vieraat maisemat ohitseen liukuen Rangvald vähät välitti suunnasta jota he tavoittelivat. Kaiken voimansa, keskittymisensä ja päättäväisyytensä hän kohdisti raskaaseen painoon harteillaan. 

     Kuusipuiden välistä pilkahtava katonharjanne oli ensimmäinen toivon kipinä, jonka mies uskalsi tunnustaa olemassa olevaksi tuolla pitkällä, epäonnisella metsästysretkellä. Nuoren naisen läsnäoloa unohtamatta. Kaksikon pelastajaksi ilmaantunut nainen oli toiminut nopeammin mitä Ragnvald oli ehtinyt sisäistääkään.
     Notkean sorja nainen oli liikkunut kuin ilves metsäkallioilla. Huomaamattomasti, nopeasti ja äänettä. Nainen oli repinyt veitsellä kangaspaloja nahkatakkinsa helmoista ja kietaissut niistä puristavan siteen hallitsemattomasti vuotaneiden haavojen ylle. 

      Selässään roikkuva mies oli tuskin päästänyt ääntäkään sen jälkeen, kun naisen avulla Rangvald oli kammennut miehen selkäänsä jouduttaakseen kolmikon matkaa. Aksel Hursvaara, nuori Arinbjornin kruununperillinen roikkui miehen selässä kuin hengiltä laskettu kauriin ruho. Tämän raskas keho roikkui Rangvaldin selässä vain kantajansa käsivarsien voimalla. 

     Miehen paino sai äärimmäisen vahvan miehen kiroamaan mielessään. Voima tahtoi muuttua huttuiseksi pistelyksi lihaksissaan. Sormenpäistä saakka nouseva kiristävä kirvely johti matkansa miehen olkapäiltä jokaisen selkänikaman mutkaan saakka. Muristen mies otti kevyen hypähdyksen paikoillaan pitääkseen miehen vielä matkassaan hetken kauemmin.

   Epämääräinen, korinaa muistuttava urahdus kupli verta valuvien huulten lomasta saaden Rangvaldin vilkaisemaan verinoroa, mikä oli hänen huomaamattaan valunut partajouhiensa sekaan. 

     "Sinnittele hyvä mies hetki vielä", Rangvald murahti koettaessaan silmäkulmastaan nähdä oliko kantamansa mies tajuissaan, vai oliko tuo korahduksen oloinen ääni vain alitajunnan synnyttämää mekkalaa.

     Kehossaan vellovasta väsymyksestä ja poltteesta välittämättä Rangvald kieräytti kantamansa miehen olkansa yli vuoteelle. 

     "Kas siinä", Rangvald huoahti laskiessaan tajuttoman toverinsa hämärän huoneen perimmäiselle vuoteelle. Vasta tuolloin, tajuttoman miehen sylistään laskettuaan Rangvald katsahti huonetta mihin hän oli silmät ummessa kulkenut.
     Toinen toisistaan erilaisen kokoiset, muotoiset ja väriset pullot ja purnukat kiinnittivät selkäänsä irvistäen suoristavan miehen huomion. Samoin jauhe- kuin pulveriastiat, siinä missä monen moiset sidoslaskokset, neulapuut, kuin kippuraisille kääröille rullaantuneet kirjelmät pistivät miehen silmiin. Kauaakaan Rangvald ei ehtinyt silmäilemään pirttiä, kun vieras nainen pyörähti jo luoksensa.
     Tönköin, tottumattomin käsin Rangvald auttoi naista riisumaan toverinsa ja piteli tätä alati paikoillaan naisen kursiessa varmoin ottein toveriaan kuntoon.

***

 Taustalle

   Useampaa tuntia myöhemmin Rangvald oli tarkastellut naisen asuttamaa tupaa vielä vähän tarkemmin. Tuttujen, sekä vieraiden kuivumaan nostettujen yrttien, kuin kukkienkin tuoksu virtasi väkevänä hengähtämään ennättäneen miehen aistien sekaan. Tuvan tuoksuihin sekoittui pehmeä savun aromi, joka leijaili mökin ilmassa tummana pilvenä. Lattialautojen naristessa miehen savisten saappaiden alla tämä asteli naisen keittiöpirttiin.  

     Nuori prinssi ei ollut herännyt kertaakaan noiden tuntien aikana, mitä he olivat ennättäneet pirtin emännän vieraanvaraisuutta nauttia. 

     Kurkkuaan selväksi yskähtäen mies sai torpan nuoren, siron emännän suoristamaan selkänsä pirttihellansa ääreltä, jonne tämä oli ollut puita lisäämässä. 

     "Onko kaikki hyvin?" suoristuttuaan nainen ensimmäisenä kysyi - saaden Rangvaldin hetkeksi hämilleen. Nainen ei selkeästikään tunnistanut sotipukunsa kirjaillun kankaan koukeroisia, juhallisen arvokkaita riimukuvoita. Tämä vieras, kullan arvoinen apu ei tunnistanut prinssin henkivartijaa - saati prinssiä itseäänkään. Hetken Rangvaldia huvitti naisen tietämättömyys, sekä tapa jolla nainen häntä puhutteli. 

      Äärimmäisyyksiin vietyihin nöyristelyihin ja kohteliaisuuksiin kyllästyneelle miehelle naisen viaton tapa puhutella häntä kuin arvoistaan sai miehen rentoutumaan hieman. 

     "Hassua", mies naurahti tummasti katsoen pehmeästi edessään seisovaa naista: "En edes tiedä nimeäsi, tai kuka sinä olet, tai missä jumalien selän takana me olemme, mutta olen enemmän kuin kiitollinen kaikesta avustasi."
      "Nimeni on Runa."
   "Runa", naisen nimeä maistellen mies antoi hymyn sulaa parrakkaiden suupieliensä lomaan: "Minun nimeni on Rangval. Rangvald Hammar, ja toveri, jonka ihmeen kaupalla tunnuit saavan yhteen palaseen on Aksel Hursvaara."

     "Hursvaara?" hämmentyen Runa toisti kuulemansa nimen. "Balladur Hursvaaran poika?" hämmennyksen muuttuessa täydelliseksi epäuskoksi Runa häkeltyi entisestään: "Onko hän Arinbjornin kuninkaan poika?"

      "On", lyhyesti vastaten Rangvald nyökkäsi: "Ja sinun on parasta pitää ilma hänen sisuksissaan, muuten olemme molemmat pahassa pulassa."

     "Pulassako? Minäkö?" epäuskoisina kaventuivat Runan silmät hänen katsellessaan tiukasti edessään seisovaa miestä: "En minä voi tehdä mitään lupauksia siitä selviääkö hän. Näethän sinä itsekin millaiseen kuntoon karhu repi hänet?!"
     "Tiedän, tiedän. Sinä olet täysin viaton tähän kaikkeen, mutta luuletko että kukaan tämän torpan ulkopuolella kuuntelisi yhtään mitään mikäli hän vetää viimeiset henkosensa täällä?"

     "Minun mökkini ei palvele yhdenkään lipun alaisuutta, joten olen pahoillani. Pystyn tekemään vain sen minkä kykenen. En sen enempää. Enkä sinuna uskoisi yhteenkään kevyeen lupaukseen hänen selviämisestään"

     Äkäisemmin kuin oli tarkoitus Runa lausahti ja kulki reippain askelin ohi Rangvaldin.

     "Runa!"  naisen perään käännähtäen Rangvaldin voimakas, paksu ääni sai naisen pysähtymään aloilleen: "Lupaathan tehdä parhaasi? Pyydän."

     Aloilleen jännittyen Runa hengitti muutaman pitkän hengenvedon sisäänsä. Vuoteella lepäävää miestä katsoen Runa puri huultaan. "Hyvä on", takanaan seisovan miehen varjon selässään tuntien Runa nöykkäsi: "Teen parhaani."

***

Taustalle

     Rangvald hengitti sairastuvan seisovaa ilmaa sisäänsä. Ajantaju oli menettänyt merkityksensä, samoin levon kuin unen tarve. Horteen omaisesta tilastaan mies oli havahtunut vain niinä hetkinä kun Runa oli tullut luoksensa. Muutaman tuopillisen mallasohraa sisuksiinsa saaneena mies oli valvonut prinssinsä unta. Seurannut, että tämän ylle vedetty villaviltti nousi tasaiseen tahtiin.

     Rangvald kävi läpi tuon kohtalokkaan metsästysretken hetkiä uudestaan ja uudestaan läpi. Karhu, joka oli metsästäjä kaksikon yllättänyt vuoristojoella oli tehnyt tuhoisaa jälkeä. Peto oli onnistunut murtamaan vuoteella makaavan miehen kylkiluita, repinyt auki tämän kyljen, upottanut hampaansa tämän käsivarteen, viillellyt ja raapinut kynsillään syviä haavaumia miehen lihaan. 

     Oli suorastaan ihme, että Aksel Hursvaara oli yhä elossa. Tuskin olisi vaadittu muutamaa hetkeä kauempaa, että tilanne olisi ollut täysin toinen.

     

     Mies ei voinut olla syyttämättä itseään tapahtuneesta. Hän ei ollut ollut prinssinsä vierellä, vaan korkeammalle joenvarrella etsimässä jälkiä mahdollisesta saaliista. Raskaita syytöksiä harteilleen kasaten Rangvald puristi kätensä nyrkkiin sylissään. 

     "Onko hän nukkunut hyvin?"

Kysyvä, pehmeän kaunis ääni säröitti Randvaldin tummia aatoksia: "Luulen niin. Hän on tuskin liikahtanut."

     "Hienoa", vuoteella makaavaa miestä katsoen Runa huokaisi helpottuneena: "Alvejuuri sai sittenkin haavat tyrehtymään..."

     "Mmmh, hyvä...hyvä niin", Rangvald nosti jalkansa reitensä päälle puristaen kätensä jalkansa ympärille.

     "Sinun tekisi hyvää nukkua myös. Edes muutama tunti tai söisit jotain", katseensa potilaastaan Rangvaldiin laskien Runa katseli peittelemättömän uteliaana prinssin henkivartijaa, joka tuskin oli hievahtanut paikaltaan.

     "En voi jäädä", tummasti lausahtaen Rangvald nousi kankeasti paikaltaan.

     "Mitäh?" epäuskoisena valveilla taistellutta miestä katsoen Runa tuskin uskoi kuulemaansa.
     "Jättäisitkö hänet tänne? Minne sinun on mentävä? En, en ymmärrä", nousevaa miestä seuraten Runa vilkaisi ohitseen kulkevan miehen mustan ruskeita silmiä, joiden varjoissa paistoi avoin tuska.
   

     "Hänen kimppuunsa käynyt karhu voi olla vielä elossa", raskaana harteitaan painavan viittamaisen hupun pieliä tahdikkaasti suoristaen Rangvald vastasi ilmeettömänä. "Millainen mies olisin jos jättäisin sellaisen pedon kitumaan? Se repi Akselin kappaleiksi, mutta en silti soisi sille lopun pitkitettyä kärsimystä....Sitä paitsi. Minusta ei ole hänelle, tai sinullekaan sen puoleen minkäänlaista apua täällä."

     "Puhumattakaan jos se eläin saa päähänsä laskeutua kylään helpomman ruoan perässä", Rangvald murahti, vaikka ei uskonut hetkeäkään että suuri uros karhu selviäisi rinteiltä. Siinä missä eläin oli repinyt ihmisrievuksi joutunutta prinssiä, oli tämä ehättänyt iskemään metsästyspuukollaan kontiota useamman kerran. Ehdittyään pulaan joutuneen toverinsa luokse, oli Rangvald onnistunut ampumaan jousellaan karhua kahdesti - mutta hän ei ollut nähnyt perääntyvän pedon kuitenkaan kaatuvan vammoihinsa. Eikä sellainen, valtaisa saalistaja helpolla luovuttaisikaan elämästään. 
     "Pidäthän lupauksesi Runa?" naista vielä vilkaisten Rangvald kuuli itsensä kysyvän. Mikään naisessa ei herättänyt miehessä epäluottamausta, hän pikemminkin halusi kuulla lupauksen vielä kerran naisen huulilta oman mielenrauhansa pitimiksi. 

      "Minä lupaan tehdä parhaani Rangvald", pehmeästi miehelle lausahtaen Runa hymyili. Miehen kulkua seuraamaan jääden Runa huokaisi raskaasti. Kaikista maailman ihmisistä hänen tupaansa oli päätynyt mies, jonka katoamista kukaan ei ottaisi kevyin mielin vastaan. 

***

Taustalle

      Tuosta yöstä, tulevista päivistä, eteenpäin kulkevista tunneista - ajasta, tuli pitkä piinainen koettelemus Runalle. Lupaus kummitteli kuiskauksina naisen ajatuksissa. Joka hetki, jolloin nainen uskalsi laskeutua levolle tuo ihoa värisyttävä tunne teki itseään tykö. Peloksi Runa ei halunnut nimittää tuntojaan...ja vaikka hän kuinka etsi sanoja tuntemuksilleen ei lepo tuonut rauhaa. 

      Yön pimeimpinä hetkinä Runa löysi itsensä istumasta tajuttomana makaavan miehen vuoteen viereltä. Sideharsot, jotka hän varoen vaihtoi päivä toisensa jälkeen tummuivat yhä mustan punertavasta verestä. Mädän makean imelä tuoksu tunki läpi viimeisten sidekerrosten parantajan avatessa yö toisensa jälkeen sidosten kerroksia. 

     Aikoessaan lähteä avaamaan vuoteella makaavan miehen käsivarren sidelaskoksia ajatuksiinsa uppotuneena Runa säikähti miehen käden tekemää äkkinäistä liikettä. Polttelevan kuumat, pitkät sormet pyydystivät naisen sirojen käsien sormet sisäänsä.

     "Hei", pehmeästi, tuskin kuiskausta kovemmin vuoteellaa silmiään avaavaa miestä tervehtien Runa kallisti aavistuksen päätään. Valkeiden kasvojen haavaumat olivat alkaneet hiljalleen parantua, mutta veri nousi yhä ajoittain miehen huulille. Kielensä halki puraisseena kuivuva suu sai veren herkästi kirpoamaan tasaiseksi virraksi tämän suupieliltä. Pellavaliinalla valkean parran peittämiä suupieliä pyyhkäisten Runa antoi sumuisten silmien etsiä kiintopistettään.

     Suurten, harmajien silmien kohdatessa Runan omien silmien katsannon nainen antoi aina niin ystävällisen lempeän hymyn piirtyä huulilleen. "Nimeni on Runa."

     Levottomasti liikahtavan miehen suupieliltä verestä värjääntyneen liinan laskien parantaja piteli sylissään olevaa kättä hellästi omassaan. "Älä yritä vielä puhua. Olet purrut kielesi halki ja sen paraneminen kestää vielä tovin."

     Jalkojaan rauhattomasti liikuttaen Runa poimi miehen käden omiensa lomaan. "Olet turvassa", sanojensa merkitystä painottaen Runa puristi miehen kättä. "Ystäväsi Rangvald toi sinut luokseni ja minä teen parhaani parantaakseni haavasi. Karhu johon törmäsit rikkoi kehoasi hyvin paljon...ja menee aikansa että paranet."

     Parhaansa mukaan vuoteella lepäävää miestä rauhoittaen Runa nosti pöydältä vuoteen vierestä kellertävän, kaarevan hampaan. Hammasta miehelle näyttäen hymy piirtyi Runan huulille. "Tälläisen hampaan omaava peto sai sinusta hyvän vastuksen."

     Huultensa lomasta murahtaen mies etsi hapuillen naisen käden omaansa. Lämmin, karhumaisen ison kämmenensä naisen käden ympärille puristaen mies tuijotti herkeämättä parantajansa silmiin...Aina siihen saakka kunnes unen synkkä paino vei heikon miehen mukanaan. 

***

Hipshops.
Tälläinen pätkä tällä kertaa. Toivottavasti lukuilo oli suurempi kuin edellisen tynkävuoron kanssa. Vaikka eihän tämäkään vielä normaaleille mittasuhteille vertoja vedä. Aikomus olikin tehdä parikymmentä kuvaa pidempi osa tästä, mutta jätänkin nuo loput kuvat seuraavan osan alkuun. Säilyy jonkinlainen aikakäsitys paremmin tapahtumien kulusta.

Ah! Ja hei, moni varmasti ajattelee tämän osan peilaavan jonkin verran tuota uutuus leffaa The Revenant. Ja näin voi ollakin, olihan tuo oikein hyvä elokuva :D. Mutta metsän pedoksi päätyi karhu siitä syystä, että saan lavastettua omistamillani latauksilla uskottavan karhukohtaamisen..karhuilla. Muista petoeläimistä en omista lavastusmateriaalia niin että saisin karhun tapettua. Joten...koettakaa kestää samankaltaisuus.