04. Metsän siimes

Taustalle

     Ilmassa tuoksui raskas, kostea ilma, jonka sekaan leijaili maatuvien lehtien mätänevä, käyvä tuoksu. Viimeiset muuttolinnut sirkuttelivat haikeina vielä puiden latvoissa kutsuessaan matkakumppaneitaan.. Sateinen, pitkäksi venynyt syksy tarjosi metsässä kävijälle vielä pitkän tovin kerättävää. Antimia, kultaakin arvokkaimpia aarteita - ruokaa pitkälle talven mustaan loputtomuuteen. Useaan otteeseen kuluineiden päivien aikana Runa oli hakeutunut kotimetsänsä läheisyyteen keräämään pitkän talven ja kevään ajaksi satoa säilytettäväksi. Marjat, juuret kuin sienetkin päätyivät parantajan mukaan.

   Hänen pienessä kodissaan Runa säilöisi löytämistään antimista osan. Keittäisi ja ryöppäisi tarvittavan, sekä valmistaisi pieniä määriä uutteita ja salvoja varastonsa täytteeksi. Ajatuksensa eivät kuitenkaan levänneet mättäiden aarteissa, vaan huoli tahtoi tempoa Runan ajatukset kauas metsän hiljaisesta rauhasta.
     Lena oli lähtenyt mökiltään lähes pari viikkoa sitten, eikä Runa suinkaan ollut varma oliko hän tehnyt oikein laskiessaan tytön kotimatkalleen. Huoli kaihersi naisen turhankin tunnollisia tuntoja.

     Olisiko hän voinut muutakaan? Estää nuorta tyttöä palaamasta kotiinsa? Hän oli tarjonnut Lenalle paikkaa luotaan, mutta tyttö ei ollut sitä huolinut. Miksi olisikaan? Tarjoukseen myöntyminen olisi tarjonnut tytölle vain harmia ja huolta. Raskaasti huokaisten Runa poimi kellertävä lakkisen sienen kämmenelleen. 

    Eniten Runaa kuitenkin pohditutti omat tuntemuksensa. Huolen takana näet paistatteli luvattomalta tuntuva levollisuus. Harmin rinnalla tuntui huokailevan helpotuksen pehmeät kuiskaukset. . Tunne, joka tuntui naisesta väärältä. Miten hän saattoi olla tyytyväinen tytön niinkin huonosta päätöksestä? Miksi hän tunsi helpotusta siitä kun nuorikko oli viimeinkin rohkaistunut ja päättänyt palata Henningenin kylässä sijaitsevaan kotiinsa?
    Tyytymättömästi puuskahtaen Runa poimi maasta pari myrkyllistä sientä rohteitaan varten. 

      Itsesyytöksistään Runa kuitenkin äkkiseltään havahtui risukkojen rusahdellessa mäen rinteellä. Hätkähtäen Runa loi katseensa ylös metsäistä rinnepolkua pitkin, jossa huojuva kaksikko kompuroi alas päin.

     "Jaksakaa vielä tovi teidän korkeutenne", Rangvald murahti synkästi puristaessaan huojuvaa miestä pitääkseen tämän tolpillaan. 

     Huojuvat askeleet kompuroivat jokaiseen oksaan, risuun ja kiveen, mutta jollain ihmeen kaupalla haavoittunut mies pysyi kuin pysyikin tolpillaan. 

    Tumman ruskeiden silmien katse seurasi herkeämättä toverinsa kasvoja. Mies oli käymässä veltoksi otteessaan. Useamman tunnin vaellus oli tehnyt vääjäämättömästi tuhojaan sitkeänä tunnetussa miehessä. Pelkkä itsepäisyys tuntui vielä pitävän hämärän rajamailla tanssahtelevan mielen sen verran valveilla, että tämä kykeni siirtämään jalkaansa toisen eteen. 

     Synkissä mietteissään Rangvald kuitenkin tiesi, että hänen oli löydettävä hyvin pian suojaa. Tai jos ei muuten, niin hänen oli sellainen rakennettava. Käsipuolessaan roikkuva mies ei kovin kauaa pirullisen sitkeytensäkään kanssa selviäisi. 

     "Kuulehan Rangvald", yskähtäen mies käsipuolessaan naurahti. Limaiset verivanat suupieliltään valuen tämä korskahti yrittäessään niellä verestäviä paakkuja alas kurkustaan: "Kuvittele millaiset kirjoitukset tästäkin takalistoilleen lentäneestä reissusta saa." Haparoivasti omille mielikuvilleen naurahtaen mies horjahti niin, että Rangvaldin oli napattava horjuva mies paremmin otteeseensa.

   "Tästä ei kovin hääppöistä vitsiä saa. Koettakaa nyt kulkea vain eteenpäin."

  "Kauanko tässä on eteenpäin koetettava? Tämä on loppuni. Tähän pirulliseen metsään sinä saat minut tätä menoa haudata. Helvetti, pitikö tämäkin päivä nähdä..."

     "Teidän korkeutenne"; Rangvald aloitti, mutta yllättäen mies ei keksinytkään jatkoa lauseelleen. Mies käsipuolessaan maalasi sanoiksi sen, minkä he molemmat taisivat tietää jo hyvinkin todeksi. Edes Rangvald ei tuntenut näitä metsiä, vaikka hän kuulu metsämies olikin. Nämä metsät eivät olleet Arinbjornin kuusimetsiä. Täällä vihannoi voimallinen aluskasvillisuus siinä missä omikseen tuntemilla mailla kengän pohjallisten alla eli vain sammal ja vaivaispensaikot. Täällä puut olivat hontelia ja kapeita, kun taas iäkkäät kuusimetsät vihannoivat naavaa silmän kantamattomiin hänen metsämaillaan. Tämä seutu oli vierasta.
    He olivat tieten tahtoen hakeutuneet Arinbjornin ja Henningenin metsittyneelle rajalle. Jos Rangvaldin olisi ollut arvailtava edes jotain heidän olinpaikastaan - olivat he varmaankin jossain päin Henningenin syrjäisiä laitamametsiä. Kenties parin päivän päässä kyläasutuksesta. Arvailujen varassa oli huono kuitenkin yrittää esittää viisaampaa kuin oli. 

      "Teidän korkeutenne!" Rangvald huudahti kesken ajattelun kun kauan Arinbjornin prinssiä eteenpäin kuljettaneet jalat viimein pettivät tämän alta yllättäen ja varoittamatta.

     "Voi kuudentoista helveti nimeen", Rangvald murahti tukien syliinsä kaatuneen miehen. "Teidän korkeutenne?!" kovakouraisesti miestä sylissään ravistaen tumma hipiäinen mies katseli tajuttomaksi mennyttä miestä.

    "Helvetti soikoon! Aksel!", raskaasti sättien Rangvald katsoi pimenneitä kasvoja, kunnes viimein tuolloin mies havahtui ääniin.

     Maastoon hyvin kadonnut hahmo piirtyi juoksuaskelin esiin metsän reunamalta. Epäröimättä ensimmäistäkään askeltaan Runa kiirehti kaksikon luo. Hengitystään tasaamatta Runa löysi itsensä liiankin tutuksi käyneestä tilanteesta.

     "Minä voin auttaa", nopeasti lausahtaen Runa antoi katseensa tarkastella pahoin haavoittuneessa miehessä: "Jaksatko kantaa hänet? Tupani on aivan tässä liki."

      "Kuulitko Aksel? Et sinä tänne kuolemaan jää", miehelle kuiskaten Rangvald kiskaisi tajuttoman miehen syliinsä kuin vaivaisen jauhosäkin. "Näytä tietä niin minä seuraan", kyselemättä saati empimättä Rangvald vilkaisi paikalle kuin jumalten ihmeenä saapunutta naista. Arinbjornin prinssiä käsivarsillaan kantaen tämän metsästyskumppani lähti laskeutumaan rinnettä alas tumman puhuvan pelastajattaren johdattaessa häntä. 

***

Pahoitteluni osan viivästymistä. tönkköyttä ja lyhyyttä. Halusin kovasti vielä tähän vuoden alkuun vielä jotain saada aikaiseksi tarinan parissa ja no...pakottamalla tehden ei niin kovin hyvää saa aikaiseksi, mutta onpahan jatkoa taas pikkuisen eteenpäin.