01. Kylästä saapuva veljeni mun

Taustatunnelmaa - ei pakollinen

   Brynjar Baldur talutti riimutonta ratsuaan tuttuun pihapiiriin. Rakennus, jossa yhdistyi koti, sekä lapsuus oli erityinen nuorelle maanviljelijälle, joka tuomitsi itsenä siitä, ettei hän ollut viimeisten viiden vuoden aikana käynyt lapsuudenkodissaan. Rakennus itsessään ei ollut muuttunut...jopa pitkät tikkaat, jotka hän vuosia sitten oli taloa vasten nojaamaan jättänyt, olivat edelleen omalla paikallaan tervehtimässä pihaan tulijaa. Mies ei voinut olla hymähtämättä ääneen.
   Siinä missä moni asia oli pysynyt samana -  olivat muutokset kuitenkin vallanneet itselleen tilaa. Navetta ja talli olivat aikapäiviä sitten luhistuneet, ja näiden tilalle oli viimein rakentunut sisarensa oma jälki. Korkeat risukoista tehdyt aitaukset olivat tervehtineet miestä jo kinttupoluksi muuttuneet tienvarren molemmin puolin. Puoliakaan näkemistään kasveista, kukista, pensaista ja heinäryppäistä mies ei tuntenut, mutta talon yksinäinen emäntä varmasti tiesi jokaisen rikkaruohonkin, joka tämän kodin maaperässä mellasti.

   Aavistuksen surumielisenä Brynjar katseli aukeavaa pihapiiriä. Omatunto soimasi - sitähän se oli. Omatunto, joka oli survottu täyteen vastuita kolkutteli nyt näsäviisaan tyttärensä tavoin Brynjarin takaraivossa. Hän oli surkea isoveli. Hänen olisi pitänyt käydä sisarensa luona useammin...paljon useammin.



   Surkeat ajatukset kuitenkin hiljenivät miehen mielessä hänen antaessaan katseensa vaeltaa pitkälle risuaitojen keskelle.
   "Runa!"

   "Bryn?" epäuskoisesti silmiään kesäisen auringon alla siristäen Runa koetti hahmottaa saapujaa. Kuokka kopsahti pehmeään, vasta myllättyyn maahan naisen nostaessa ripeästi hameensa helmoja suunnatessaan kulkunsa kohti aidan porttia.

   Sisartaan yksin työssään katsellen Brynjar puristi tahtomattaan kätensä nyrkkiin. Yksinäisyys jos mikä ei sopinut Runalle. Sisarelle, jonka tuvan ovi ei koskaan sulkeutunut kenenkään edestä.
   Tietenkin mies tiesi ja tunsi puheet, joita kylillä ja Henningenin ruhtinastuvassa kulki. Runa ei sopinut muottiin, niinkuin heidän äitinsäkään ei ollut sopinut. Runassa ja heidän äidissään, Tildassa, yhdistyi tuo vieras voima. Energia, joka säkenöitsi kaikkialla heidän ympärillään. Auraksi, auringon kehräksi, magian kosketukseksi tai pyhän kädeksi sitä kai kutsuttiin --- tuota kykyä, joka ajoi sukunsa naisia eteenpäin.
   Brynjarille itselleen Runa oli kuitenkin perhe. Sisar. Ainoa Henningenissä elävä sukulainen tyttäriensä lisäksi.

   "Bryn?" ajatuksistaan havahtuen Brynjar laski katseensa sisareensa, joka oli ehättänyt luoksensa. Katkerien ajatustensa sumentamana miehellä kesti tovi kohdistaa katseensa sisarensa sumuisiin silmiin.
   "Keneksi luulit?"

   "Hölmö", Bryjar naurahti tummasta karistellen viimeisetkin synkät mietteensä. Epäuskoista siskoaan katsoen Brynjar kahmaisi Runan karhumaiseen halaukseensa: "Oletko sinäkään todellinen?"
   Mullan ja mausteiden tuoksuista sisartaan pitkään halaten Brynjar kuuli viimeinkin mykistyneen naisen naurahtavan ja vastaavan halaukseensa.

   "Pahus Bryn, siitä on ikuisuuden mittainen aika", veljeään pitkään halaten Runa sulki silmänsä ja aisti pitkästä aikaa veljensä tuoman turvan: "Minulla on ollut jopa ikävä sinua."

   "Anna anteeksi", mies murahti. "Olen ollut oikea törppö. Minun olisi pitänyt tulla aikaisemmin."

   "Totta - niin totta, mutta sinä tulit", veljensä poskelle iloisesti suukon muiskauttaen Runa katseli veljeään kuitenkin tuomitsevasti. "Tuo kampaus tosin on pahempi kuin viisi vuotta sitten."
   "Kiitos", nauraen mies katseli sisartaan. "Ja sinun torppasi katto on edelleen korjaamatta? Eikö?"
   Veljeään käsivarteen leikkisästi mätkäisten Runa laski viimein irti veljestään.
   "Tule, olet varmasti nälissäsi. Laitan sinulle jotain syömistä - ja näytän sitten mitä olen saanut täällä aikaan. Ja sinun pitää kertoa kaikki kuulumisesi."

***

   Muutamien tuntien päästä Runa istutti veljensä pienen keittiötuvan pöydän äärelle. Epäilevänä ympärilleen katsellut mies ei ollut uskoa tupaa samaksi, jossa hän ja Runa olivat joskus lapsina temmeltäneet ja repineet leluja toinen toisiltaa silkan ilkikurisuuden vallassa.
   Poissa olivat heidän huoneensa, suuri ja tilava tupa, jossa he ja heidän vanhempiensa vuohet olivat sulassa sovussa asuneet - keittiötuvan jatkeeksi oli muodotunut parin sängyn majapaikka. Paikka sairaille, vaivalloisille ja niille, jotka olivat tulleet viettämään viimeiset hetkensä ennen kuolemaa Runan kotiin.

   Pöydän ääreen istuutuen Runa katseli vaitonaista veljeään hyvän mittaisen hetken, ennen kuin odotus tuntui käyvän aivan liian pitkäksi. "Nooo, miten perheesi voi? Asta ja tytöt? Virva ja Freja?"

   "Itseasiassa - tarkoitat kai Virvaa, Frejaa, Signya ja Britaa?" tyttäriensä nimet luetellessaan Brynjar katsoi sisartaan kummallisen huvittuneena...mutta myös haikean surumielisenä.
   Runa tarkasteli veljeään hetken, iski veitsensä kiinni kalkkunan palaan ja pisti sen suuhunsa koettaessaan hieman edes kätkeä yllättyneisyyttään.

   "Neljä tytärtä?" kuulemastaan varmistuen Runa vilkaisi jälleen veljeään - epäilevänä aluksi, kunnes sitten naurahdus karkasi tahattomasti Runan huulilta. "Onneksi olkoon Bryn. Sehän on hienoa...", Runa piti pienen tauon: "....nähdä sinunkin viimeinkin sortuvan akkalauman alla", piruilevasti veljelleen nakellellen Runa pudisteli nauraen päätään.
   "Miksi luulit että ylipäätään lähdin tänne korpimetsän rauhaan?" sisarensa vinoiluun vastaten Brynjar nauroi.
   Hetkessä he olivat kuin ennenkin. He kinastelivat, kärttivät, nauroivat ja piikittelivät toisiaan kesken aikuisten ihmisten asialliseksi tarkoitetun päivällisen.

   Naurun lomassa Brynjar kertoi tyttäristään. Seitsen vuotiaista kaksosistaan Virvasta ja Frejasta, neljä vuotiaasta Signysta ja nuorimmaisestaan kolme vuotiaasta Britasta. Hän ei myöskään jättänyt vaimoaan, Astaa huomioimatta vuosien tapahtumia kerratessaan. Asta oli kovin hyvä äiti, sitä ei voinut kukaan kieltää, mutta silti naista painoi harmi. Pettymys. Edes Brynjar ei saanut kuulla vaimonsa huolesta - taakasta minkä nainen itse omille hartioilleen kasasi. Asta toivoi niin kovasti heidän perheen kasvavan pojalla.
   Henningenin ruhtinaskunnassa tilan tietenkin kykeni perimään kuka vain, mutta perinteet syvään perhevereen istutettuna Asta toivoi maatilan jatkajaksi poikaa. Kun taas Brynjar, joka itse oli hylännyt lapsuudenkotinsa viljelläkseen viljavampia maita oli onnellinen jo tyttäristäänkin.
 
   Brynjar Baldur oli kumma mies vaaliakseen lapsiaan ehkä tavanomaista miestä hartaammin. Moni viljelijä ei edes ennättänyt olemaan yhtä perhekeskeinen, mitä Brynjar pyrki olemaan - ja oli. Ehtiäkseen Runankin luokse, tämä oli jopa palkannut muutaman rengin itselleen huolehtimaan viljelyksistään.

   Runa kuunteli haltioituneena veljensä puhetta perheestään. Kertomuksia lastensa päähänpistoista ja kommelluksista, vaimonsa huolista - heidän huolistaan, sekä niistä iloista mitä veljensä koki tyttäriään kasvattaessaan ja maata viljellessään.
   "Haluaisin sinun tapaavan heidät Runa", leppoisan hengen iskeytyessä kuin kiviharkko suoraan kiviseinään keskustelu tysähti. "Haluaisin tyttöjeni tietävän kuka heidän tätinsä oikein on...Voisit asettua meidän luoksemme. Voisit auttaa ihmisiä lähemmin...Mitä sanot?"

   "Se olisi mukavaa Bryn, ihan totta..." empien aloittaen Runa laski aterimensa. "Mutta minäkö lähtisin täältä? Ihmisten ilmoille..."
   "Pelkäätkö mitä ihmiset sanoisivat?" Brynjar esitti kysymyksensä haastavasti. "Mitä väliä sillä on mitä he tuumisivat? He kaikki tuntevat ja tietävät sinut. Heitähän käykin täällä yhtenään. Miksi ---"

   "Haluaisitko sinä sinun tyttäriesi kuulevan mitä heidän tädistään puhutaan? Hm?" veljensä terävästi keskeyttäen Runa tiuskaisi.
   Sisarusten lämpimän seesteinen hetki oli saamassa ikävämmän maun kylkiäisekseen, jolloin turhautuneena Runa huokaisi. "Sinä et ehkä välitä siitä mitä sanat voivat tehdä, mutta minä välitän. Sanat muuttuvat hyvin nopeasti teoiksi, mikäli siihen joku keksii aiheen. Haluatko todellakin asettaa tyttäresi asemaan, jolloin he saisivat tietää kaltaisiani lähes vainottavan?"

   "Eihän kukaan sinua vainoa", Brynjar katsahti sisartaan, mutta luovutti. Ajatuskin vänkäämisestä sisarensa kanssa ei tuottaisi tulosta. "He vain...he kyselevät sinusta. Asta kyselee sinusta ja huolehtii voinnistasi. Minä huolehdin voinnistasi. Asut täällä yksin..."

   "Näytänkö minä siltä että sinun tarvitsee huolehtia Bryn?" Runa katseli veljeään - kyllähän Runa tiesi ja tunsi veljensä huolen. Brynjar ei koskaan ollut hyvä peittelemään tunteitaan, olivat ne sitten vihaa, surua, huolta, murhetta, iloa tai rakkautta. "Puheet ovat puheita niin kauan kun minä pidän etäisyyteni niille puheille. Minä en tyrkytä apuani kenellekään, mutta autan jokaista, joka sitä tänne hakeutuu etsimään. Tarjoan paikan niille, jotka eivät halua käydä viimeisiä taisteluaan yksin tai kohdata kuolemaa silmästä silmään yksinäisyydessä. Paikkaan haavat ja ruhjeet. Ojennan salvat, rohdot ja yrtit. Sitä minä teen täällä Bryn. Ja niin kauan kun rauha säilyy näin, minä jatkan näin..."

   "Hyvä on, hyvä on", Brynjar huokaisi luovuttaen.

   "Yritäthän ymmärtää?" pienesti pyytäen Runa katseli veljeään. Miten Runa olisi koskaan voinut kertoa veljelleen puheista, jotka joskus jopa hirvittivät häntä. Pelosta, joka piinasi Runaa aina kun joku hänelle täysin tuntematon astahti hänen kotipolulleen. Veljensä etäällä pitäen Runa teki sen mihin parhaiten pystyi - suojeli veljensä perhettä puheiden sijaan teoilta.

   "Teen parhaani", Brynjar huokaisi, sipaisi solmittua leukapartaansa ja nousi.

   "Anteeksi Bryn. En halunnut olla töykeä", veljeään murheellisesti vilkaisten Runa toivoi että Brynjar olisi istuutunut takaisin paikalleen. Aikakin olisi voinut kelaantua taaksepäin nauruun, joka tuntui yks kaks olevan vain hetkittäinen, hämärä muisto kaukaisuudesta.

   "Runa", sisarensa vaientaen Brynjar poimi oman, kuin sisarensakin tyhjän lautasen omansa päälle: "En minä ole sinua täältä mihinkään raahaamassa. Se oli vain toivomukseni, Astan ja minun toive, mutta siinä samalla minä kyllä ymmärrän sinun maailmaasi", pienen tauon pitäen Brynjar antoi lempeän, isälliseksi taipuvan hymyn pehmitä suupieliinsä. "Tämä oli koti jossa me molemmat vartuimme, nyt se on sinun kotisi. Minusta on vain tuntunut, että olisin hylännyt sinut tänne - ja ehkä siksi toivoinkin sinun muuttavan luokseni. Toimimaan siellä parantajana kykyinesi, mutta enhän minä sinua voi pakottaa. En ole koskaan voinut. Etkä sinäkään ole voinut minua estää auttamasta itseäsi...joten..annetaanko koko typerän aiheen olla? Hm?"

   "Hyvä on", myöntyväisesti Runa nyökkäsi kevyesti katsellen veljeään, joka tuuppasi tuolinsa pöydän alle. Jälleen näkemisen mukanaan tuoma tyyneys tuntui laskeutuvan kaksikon ylle jälleen. Harvoin toisiaan enää tapaava kaksikko oli sentään aikuistunut jo niin paljon, että he kykenivät neuvottelematta antaa asioiden jäädä vatvomatta.
   Hymyillen astioita keräävän veljensä perään katsoen Runa nousi ja korjasi tupapöydältä ruoantähteet. Sopusointu oli hetkeksi ainakin palautunut kaksikon väliin.

***

   Seuraavana päivänä Runa oli huomannut torppansa hiljaiseksi. Yleensäkin kotinsa oli kovin äänetön, mutta nyt se tuntui erityisesti siltä. Oletettuaan löytävänsä veljensä tuvan potilasvuoteilta, joutuikin Runa karvaasti pettymään. Veljestään ei näkynyt missään..kunnes tasainen, vaimea, talon ulkopuolelta kantautuva kuopsutus ääni sai Runan laajentamaan etsintäaluettaan. "Voi hyvä tavaton..." itsekseen huokaisten Runa antoi katseensa kulkea kauas yrttimaidensa taaimmaiseen päähän.

   "Mitä ihmettä sinä teet?" Runa korotti äänensä huutoon herättääkseen maata työstämään keskittyneen veljensä puuhasteluidensa parista. Brynjar norti katseensa vain hetkeksi työstään, naurahti, ja jatkoi maan kääntämistä.

   "Mitä ihmettä sinä kuvittelet tekeväsi?" veljensä luokse ehdittyään Runa tiuskaisi jääden katsomaan kuinka maa kääntyi taitavasti ja luovasti veljensä käsittelyssä. Taskustaan Bryn kaivoi siemenen, tiputti sen kääntämäänsä avokuoppaan ja hautasi pehmeästi mustaan multaan.
  "Autan sinua, mitä muutakaan tässä voi?" työnsä lomasta Brynjar vastasi repiessään seuraavan kasvin paikkaa auki. "Ja jos et sattunut huomaamaan, sinun maassasi kasvaa rohdoksien sijaan vain rikkaruohoja ja kurpitsoja", siskoaan vilkaisten Brynjar sai miltein murhaavan viiltävän mulkaisun osakseen.

   "Joten ajattelin, että näille olisi hyötyä", selkänsä suoristaen Brynjar avasi taskussaan käyneen kämmenensä. Työn kovettaman kouran sisältä mies paljasti joukon kauran, ohran, tomaatin, munakoison ja kurkun siemeniä. "Saat sinäkin jotain syötävää mahdollisesti tänä syksynä. Kurpitsojesi lisäksi siis."
   Runa tarkasteli veljeään. Hän tunnusteli tämän ympärillä pyörivää, tavatonta vilpittömyyttä, mikä tuntui vuosi vuodelta enemmän ja enemmän Runan yllättävän. "Hyvä on", kämmenensä aukaisten Runa seurasi kun veljensä kaatoi kämmenelleen osan mukanaan kuljettamistaan siemenistä. "Saat anteeksi yrttimaani tärveltämisen...ja...kiitos."

   Useamman seuraavan tunnin kaksikko vietti työn touhussa. He työskentelivät vaiti. Heistä kumpikaan ei kaivannut puhetta, sillä työ ja täydellisessä yhteishengessä toimitettu puhde piti kumpaisenkin niin tyytyväisenä, etteivät he edes tuntuneet muistavan toinen toisensa seuraa.

    Vasta keskipäivän porottavimman auringon alla Brynjar viimein suoristi selkänsä ja huokaisi raskaasti selkänsä nitistessä. Alaselkäänsä vaikeasti hieraisten Brynjar seuraili hetken sisarensa keskittynyttä työntekoa.
  " Runa?" viimein lausahtaen Brynjar hieraisi leukaansa.
   " Mm?"
   " Etkö sinä ole yksinäinen täällä?" varomatta sen suuremmin Brynjar tahtoi kaivaa esille jälleen aiheen, jonka he vasta tovi sitten olivat lupautuneet unohtamaan.

   "Mitä tarkoitat?" kysymyksen hyydyttämänä myös Runa suoristi kortensa, vaikka hän ei kuokastaan irti laskenutkaan.
   "Tiedät hyvin mitä tarkoitan. Asut täällä aivan yksiksesi..ja työtä sinulla on paljon pitääksesi kaiken näinkin moitteettomassa kunnossa", Brynjar selitti viittoillessaan Runan pystyttämiä taimi- ja yrttitarhauksia.
   Tutkiskelevasti veljeään syynäten Runa antoi vakaville kasvoilleen piirtyä salaisuuksien täyttämän hymyn.

     "Mikä saa sinut kuvittelemaan että olisin täällä vallan yksin?" kysymykseen kysymyksellä vastaten Runa naurahti. Katseensa veljestään alas laskien naisen huulilla pysyi tuo salaperäinen hymy, mutta vastauksesta ei ollut tietoakaan.

***
 
   Näin.
Ensimmäinen osa (ties montako ensimmäistä osaa oikeasti joudun aloittamaan edetäkseni oikeasti jonnekin) olisi nyt sitten tässä teille tarjolla. Mielipiteitä ja ajatuksia saapi jättää (erittäin toivottavaa, sillä onhan kirjoittamisestani pitkästi aikaa - ja tuo kauas kantoinen kirjoitus/lukuvamma painaa tavallista kovemmin päälle, jolloin uskomattomat virheet saa kirjata ylös :D).
   Prologin ja selittelyn kohdalla taisinkin mainita, että kokeilen nyt vain turinoida minimaalisella hahmokokoonpanolla. Ainakin näin aluksi, että ei tule heti uskomatonta hahmoläjää opeteltavaksi. Ehkä näin hahmot saan juurrutettua mieliin.