Tarina Runasta, prologi

Taustatunnelmaa

   Vieras, tumma nainen venytteli raukeana käsiään pienen tupansa keittolieden edessä. Nainen ei tuntunut enää muistavan hetki sitten saapunutta vierastaan, joka oli istuutunut jähmeän vaivalloisesti osoitetulle jakkaralle.
   Ilmassa tuoksui pippurin, timjamin, laventelin ja monen muun yrtin ja kuivuneen kasvin muistorikkaat aromit. Jännittyneenä tupaa pälyillyt nuori vieras kykeni tuskin sisäistämään kaikkea näkemäänsä tuolta seisomalta. Hän oli toki kuullut tästä vieraasta naisesta, joka asui korpisen metsän pimeydessä.

   Tuvan naisen olemassaolosta Lena oli tosiaan aina tiennyt, mutta kukaan ei tohtinut puhua naisesta ääneen. Kaikki tiesivät naisen, mutta kukaan ei tuntenut häntä - kukaan ei halunnut tuntea tätä erikoista, omassa rauhassaan viihtyvää erakkoa.
   Siitä huolimatta, vaikka kukaan ei koskaan kertonut tuntevansa naista - tätä silti hiljaisuudessa ylistettiin. Kaikki tiesivät Runa-noidan, mutteivät kuitenkaan myöntäneet sitä. Nainen oli jokaiselle tuntemalleen tuttu, mutta ei sitten kuitenkaan ollut...Lenaa oli aina hämmentänyt tuo salaperäisyys Henningenin raja-alueen asukin ympärillä, mutta yksin tyttö ei olisi koskaan lähtenyt naista etsimään. Ei ennen kuin nyt.
   "Haluatko kertoa minulle miten sinä nuo ruhjeesi sait?" ääni sai Lenan hypähtämään paikallaan. Tuntematon nainen oli ollut vaiti koko tuon ajan, kunnes nyt tämä viimein puhui. Naisen ääni oli kaikkea muuta mitä tyttö oli odottanut. Tumman, tatuoidun parantajan ääni oli suloisinta ikinä mitä nuori tyttö oli koskaan kuullut.

   "Minä...minä en tiedä..." sanojaan kurkustaan takellellen Lena tunsi kyynelten pyrsistelevän silmäkulmiinsa.  Tyttö vavahti tahtomattaan: "Hän on tehnyt sitä jo pitkään...Tullut yömyöhällä kotiin humalan turruttamana..." vaimeaa kuiskausta tuskin kovemmin puhuen Lena tunsi pelon tutun sävelen vinguttavan hipiäänsä. "Minä pelkään."

   "Anteeksi", Lena nyyhkäisi. "Oli virhe tulla tänne."

   "Niinkö?" pehmeän laululinnun tavoin vieras nainen kysyi tulelta. Jokin vieras, lamaannuttava voima naisen äänessä sai tytön hätkähtämään jälleen - tällä kertaa pakottaen tytön pysymään aloillaan. "Tiedäthän itsekin, että tämän turvallisempaa paikkaa sinulla ei juuri nyt olekaan?"
   Lena nyökkäsi tietämättään tekikö hän sen tarkoituksella, vai vain vaistomaisesti itseään suojellakseen.
 

   "Ei kyllä minun on lähdettävä. En voi olla täällä - jos hän kuulee", tahattoman nopeasti paikaltaan nousten jakkara Lenan alta kaatui kumoon tytön pyrkiessä nousemaan ja pinkaisemaan pois tuolta ihmeellisyyksien tuvasta.

   "Jos hän kuulee mitä?" ääni, joka lempeä makuisen vaniljan tavoin helli tytön ihoa kuuluikin yllättäen aivan Lenan viereltä. Niin läheltä, että tyttö oli kiljaista säikähdyksestä.

   "Sinulla oli syysi tulla luokseni Lena - kukaan kylässä ei kykenisi sinua suojelemaan luonasi vierailevilta miehiltä. Tai häneltä. Tiedät sen oikein hyvin, paremmin kuin muut."

   "Täällä sinun ei tarvitse pelätä mitään - ellet sitten usko tarinoita Runa-noidasta?" sydäntä lämmittävällä äänellä naurahtaen Runa katseli nuoren tytön pahoinpideltyjä kasvoja. "Pystyn huolehtimaan haavoistasi Lena, ja antamaan sinulle turruttavia voiteita kipuun ja särkyyn. Ei kai se ole noituutta?" hymähtäen nainen poimi tytön käden omaansa. "Sinulla ei ole luonani mitään hätää."

   Lena empi, mutta nyökkäsi jälleen, mutta nyt rohkeammin.  "Hyvä on."

   Henkeään pidätellen Lena nosti kaatuneen tuolin, istuutui ja odotti. Odotti kipua, rangaistusta, tai tarinoiden Runa-noidasta käyvän toteen tuolla kaukana korpimetsän sydämessä.

***

Tälläistä tänään Arinbjorneilla. Että olinkin kaipaillut kirjoittamista pahemmin kuin olisin arvannutkaan. Jättäkäähän tassunjälkiänne jos moisella tunnelmalla ladattu pienimuotoinen tarinointi jotakuta kiinnostaa niin miepä alan rakentelemaan hupikuvistani sitten ihan oikeasti jotakin.

- Tyllerö