perjantai 4. joulukuuta 2015

2. Enne


VAROITUS!
Osa on sydämetön, karski, ja kuvauksellisestikin väkivaltainen. Tervetuloa Henningenin maailmaan.



   Kesä lähestyi loppuaan. Puiden lehtien lempeä lepatus oli pikku hiljaa kääntymässä kuivuvien oksien rahisevaan havinaan. Brynjar oli viettänyt sisarensa luona lähemmäs kolme kuukautta.
   Tuona aikana mies oli päässyt todistamaan sisarensa todellista luontoa tämän luona vierailleiden kyläläisten viimeisenä oljenkortena. Todeksi Brynjar halusi mieltää kuitenkin sen, että ihmiset, jotka tiesivät Runan kyvyistä, tulivat tuonne mielellään. He tuskin luottivat Henningenin kyläparantajan konsteihin niin hyvin mitä Runan taitoihin ja tietoihin.

   Korjatessaan kotitalon kattoa, Brynjar oli monesti palannut lapsuuteen. Heidän aikaansa. Oliko maailma loppujen lopuksi ollut kovin erilainen silloin? Tuskinpa. Hämärästi mies muisti kyläläisten tuolloinkin hakeutuvan milloin minkäkin vaivan tai kolotuksen vuoksi heidän äitiään tapaamaan.


   Kuinka paljon hän muistuttikaan äitiä? Brynjar huomasi miettivänsä tuota kysymystä uudestaan ja uudestaan. Ja jälleen tuon samaisen pohdinnan ääreltä hän heräsi nähdessään Runan astelevan pihaan paksuun, harmajaan villakangastakkiin pukeutuneena.


   "Aiotko siis todella lähteä näin laskevan auringon alla?" veljeään katsellen Runa huokaisi haikeasti. Vanha, iän runtelema ruuna korskahteli kevyesti veljensä selän takana koettaen hamuta leveillä turpahuulillaan veljensä olkapäätä.
   "Jos lähden nyt, olen kotona hyvissä ajoin heti aamulla", hevosen leveää kaulaa taputtaen Brynjar katseli siskoaan: "Haluan yllättää heidät heti heidän herättyään."


   "Kiitos tuhannesti Bryn", veljensä hipoessa kaksikkoa erottavan, muutaman askelmitan kiinni Runa naurahti Brynjarin kietaistessa kätensä naisen yli.
   "Mitäpä tuosta, yritykseni paikata näiden vuosien poissaolo tuskin palautti kaikkea kohdalleen, mutta alkuhan se on tämäkin", Runaa lämpimästi halaten Brynjar huokaisi haikeasti. Hyvästit. Jälleen kerran Brynjar joutui hyvästelemään sisarensa. Montako kertaa hän joutuisi tuntemaan tuon kaihertavan tunteen, joka alkoi miestä kalvamaan aina silloin, kun hän ajattelikin lähtöä lapsuudenkodistaan. 
   Viisaampi mies olisi kai vaalinut tuota tunnetta. Muistojen täyttämään kaiherrusta, joka syntyi kotikontujen mullasta.



   Aikoessaan laskea otteensa Runan ympäriltä, otti pikkusiskonsa kuitenkin tuon välimatkan kiinni uudestaan. Kätensä Brynjarin selkää vasten puristaen Runa painoi kasvonsa lähelle vahvaa olkapäätä.
   "Minun tulee ikävä sinua Bryn. Olet minulle valtaisan rakas veli", miltein kuiskaten Runa huokaisi saaden Brynjarin jäämään hetkeksi aloilleen.
   "Minäkin rakastan sinua Runa", sisartaan hetken tiukasti halaten Brynjar lausahti ja jatkoi: "Koetan pitää vuodet lyhyempinä ja tulla pian uudestaan."
   Runan vaivoin erotettavaan nyökkäisyyn tyytyen Brynjar katseli sisartaan vielä hetken, laski otteensa tämän hentoisesta varresta ja kääntyi lähteäkseen.  


   Veljensä kulkua kinttupolun päähän asti seuraten Runa vielä heilutti kättään hyvästiksi.
   Kuluisiko jälleen vuosia ennen heidän seuraavaa kohtaamistaan? Kysymys olisi saattanut piinata Runaa kauemminkin kuin tuon pienen hetken, mutta nyt hänen kauas kantoiset aatteensa unohtuivat hänen kuullessaan tuttavallista murinaa läheltään.
   "Hei Jorunnhal", pehmeästi nainen tervehti taakseen katsomatta.

***


   Tuuli kutsui alkavaa talvea. Sen voimakkaat puskat ulisivat seinähirsiä vasten koettaen tunkea läpi jokaisen pienen raon ja hirressä olevan kuivuneen halkeaman. Ikänsä palvellut hirsitalo kuitenkin piti pintansa tuota vuosittaista tappelua talvea vastaan.
   Vuoteelleen jo paksut taljat pellavatäkkiensä päälle heittänyt nuori nainen nukkui raskasta unta tupansa yläkerrassa viiman kylmältä syleilyltä turvassa.


   Mikään ei mustan tuiskuisessa yössä häirinnyt levolle laskenutta. Edes kuvajaisunet eivät tuntuneet mahtavan naisen unen paksuudelle mitään...


   Kyse oli hetkistä... Uneensa yks kaks ilmaantunut enne oli tuntunut ikuisuudelta, vaikka todellisuudessa kaikki oli tapahtunut yhdessä hengenvedossa. Runa vihasi tuota tunnetta. Hetkeä, jolloin ilman mitään syytä saattoi havahtua sydänjuuria myöden säikähtäen hereille. Kylmä hiki kämmeniinsä nousten Runa nousi huohottaen istumaan. Enteet.


   Luulisi, että koko elämänsä ajan koetut enteet olisivat jo jotain mille Runa olisi tottunut...mutta ei. Vuoteellaan istuen Runa hieraisi unisena kasvojaan, pyyhkäisten samalla hikeä kaulaltaan. "Ne eivät koskaan ole samanlaisia, " Runa ajatteli itsekseen painaen hetkeksi kasvot kämmeniinsä. Hetkessä enne palautui hänen sumuiseen mieleensä.

   "Oli mies...oli nainen...oli raivosta mutkalle vääntynyt tinakolpakko...oli kahteen osaan rikkoutunut luudan varsi...oli verta... Niin paljon verta", verestä muistuttava rautainen maku nousi Runan kielelle hänen muistellessaan niitä nopeita kuvajaisia, jotka olivat itsestään Runalle kertoneet. Häntä puistatti.


   Kykenemättä näkemään yhdenkään elävän olennon kasvoja Runa huokaisi pettyneenä. Enteet pitivät häntä pilkkanaan. Salaisuuksien raottaminen merkitsi sitä, että hän joutuisi odottamaan. Vartoamaan sitä hetkeä, jolloin enne saapuisi luoksensa.
    Kauanpa ei tuona yönä Runa joutunut odottamaan, sillä raskas, voimalla hakattu koputus oveen sai Runan säikähtämään perinpohjin.

***


   Poika vaihtoi levottomana painoa päkijältään toiselle. Pelko kisasi sydäntähyytävän järkytyksen ja ahdistuksen kanssa samoista pelipaikoista. Vapina seurasi nopeasti levottoman liikehdinnän perässä. Knut ei ollut koskaan ollut tuollaisessa tilanteessa, mutta siltikään tuo aikuisen miehen ruumiiseen kahlittu poika ei osannut olla tottelemattakaan takanaan seisovaa miestä.
   "Koputa uudestaan poika", ääni käski pojan takana - ja poika koputti, sillä näinhän häntä käskettiin tekemään, ja Knut teki aina sen mitä käskettiin. Aina.


   Kolme oveen lyötyä jyskytystä, hetki hiljaisuutta, ja jälleen poika koputti.      


   Hiljaisuudessa mellastava tuuli leikitteli yössä. Se pilkkasi kuolevaa siinä missä kuiskutteli turhautumisen hunajaisia lonkeroita yön matkalaisten ympärille.


   Agmundr Fennin katsahti sylissään tärisevää, lähes alastonta olentoa. Matka hänen hevoskärryiltään oli ollut lyhyt, mutta tyttö paleli jo. Äreästi poikaa jälleen käskien mies tiesi ajavansa vaivasmielistä yli tämän omien kykyjen ja rajojen.
   "Knut -" mies aloitti, ja poika olikin jo aikeissa ojentautua vasten tahtoisesti jälleen kohti ovea, mutta ojennettu käsi ehätti tuskin hipaista ovea, kun raskas metallinen kolahdus kertoi jonkun avaavan saranalukkoa.


   Poika, Knut, henkäisi syvään nähdessään pimeässä tuvassa asuvan parantajan.


   Pojan säkenöivän viheriäiset, mutta surukantoiset silmät tuijottivat hetken mykistyneenä naista, joka piteli lepattavaa lyhtyä kädessään.
   "A-a-a-auttakaa me-me-me-meitä", poika sai änkytettyä. Huonosti tasapainoaan halliten poika liikahti sivummalle antaen tilaa Runalle nähdä paremmin.


   "Tavaton!" Runa henkäisi nähdessään toisen vieraan miehen kannattelevan sylissään puolipukeista, mustelmille, ruhjeille ja avohaavoille piestyä nuorta naisen muotokuvaa.


   "Ei ole aikaa odottaa", tumma, synkkä ääninen mies murahti katsoen vapisevaa tyttöä uudestaan.


   Kylmästä, kuin veren valumasta kärsivä, tuskin aikuisen ihmisen ikään päässyt tyttö tärisi. Tutun, ja turvallisen äänen kaiun kaukaisuudesta kuullen tyttö avasi silmänsä.

 
   Tietämättä missä oli tyttö katsoi tuulessa raskaasti heiluvia puita. Äänet, joiden sanat olivat kuin muinaisten rukousten muminaa henkikappelissa tuntuivat olevan lähellä --- mutta samaan aikaan hänen ulottomattomissaan.
   Metallinen, raskas maku peitti koko nielunsa. Veri, jota tyttö ei jaksanut enää niellä valui pitkin rikki piestyjä suupieliä.
   "Runa", sana, tuo nimi, oli yön pieni ääni - anomus, miltein kuin rukous mustassa yössä.

8 kommenttia:

  1. Hui kun oot taitava kirjoittaja! Taustamusiikki sopi hyvin tähän vähän synkempään osaan.

    Sitä mietin, että onko kovinkin epäuskottavaa että Brynjar ei käynyt sisarensa luona viiteen vuoteen, vaikka matka kesti ilmeisesti vain yön (eli monta tuntia yössä nyt sitten onkaan :D). Mutta toisaalta jos mies on ollut kiireinen.

    Tää tyttöä kantava mies (jonka nimeä en kuollaksenikaan muista), oli havaittavissa komeaksi. :D

    Jäi kovasti kutkuttelemaan keitä olivatkaan nämä apua tarvitsevat ihmiset, ja mitä tytölle oli käynyt, ja mitä tulee vielä tapahtumaan.

    Ei mulla nyt mielessä muuta, mutta osa oli erityisen mainio, pidän kirjoitustyylistäsi hurjasti! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentista Arya,

      Vastailen/kerron sen verran, että syykin miehen vähäiselle vierailulle tulee tarinassa selviämään varmasti :). Mieshän vierailisi joka kevät/kesä sisarensa luona mikäli vaan ...noh! Tämä selvinee Brynjarin omassa tarinassa.
      Ja tosiaan, matka kylän ns. pääkallopaikalle kestää vain yhden ratsastettavan yön. Mitä se matka sitten olisikaan suomenkielellä sitten oikeasti.

      Tarina tulee myös etenemään (ei vielä pariin seuraavaan osaan kumminkaan) kylään, ja itse ruhtinastupaan. Tarinassa koetan osa osalta täyttää kysymyksiä ja aukkoja kyllä. Tämä minun paperille suunnittelemani versio tarinasta koettaa olla sellainen että mielenkiinto pysyisi tarinaan/hahmoon saakka aina joka osan lopussa niin että juuri nämä hämäävään jäävät kohdat olisi muistissa sitten aina seuraavaan osaan saakka edes joten kuten. Saas nähdä toimiiko tämä kokeilu.

      Kommenttisi oli muutenkin kiva, mahtavaa että tekstini/tarina ylipäätään herättää kysymyksiä!

      Poista
  2. Jatkuupa tarinasi taas mielenkiintoisesti!
    Olet muuten todella hyvä lavastamaan ja kuvaamaan osia, sekä totta kai kirjoittamaan :) Hyvin mukaansatempaavaa tekstiä.
    Mitähän Runa on nähnyt? Ja kukahan on Jorunnhal?

    Mielenkiinnolla odotan jo jatkoa, todella lupaava nimi nimittäin seuraavalla osalla :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitokset Aamunkoi,
      Kiva tulla blogiaan vilkaisemaan näin kipeänä ja täällä on kommentti odottelemassa :). Piristää mieltä kovasti!

      Kiitos kehuisa. Tuo lavastaminen on kyllä ihan lempparitouhuani - ennen pelaamista tai edes osien suunnittelua mulla kyllä menee päiviä sisustamisen ja suunnittelun kanssa. Vähempikin varmaan riittäisi :D.

      Poista
  3. Mahtava osa! Ellen pahasti erehdy, tämä lopun tyttö taisi olla se prologissa esiintynyt Lena. Mitä kammottavaa hänelle sitten onkaan tapahtunut, en uskalla edes arvailla. Nämä kaksi miestä, Knut ja Agmundr, (myönnän, piti käydä tarkistamassa nimet :D) herättivät myös mielenkiintoni, arvaan ja toivon että heistä kuullaan vielä enemmänkin. Samoin kuin Brynjarista ja tämän perheestä palan halusta kuulla lisää - mutta ei mitään kiirettä, parhaimmissa tarinoissa mielenkiinto pysyy yllä juuri sen takia, ettei kaikkea tyrkytetä heti naaman eteen, vaan verhoa raotetaan vähän kerrassaan. Kaikkein suuri kysymys on kuitenkin tämä Jorunnhal. En nyt keksi muuta kuin, että hän/se oli edellisessä osassa Runan viittaus siihen, ettei hän ole yksinäinen. Nerokasta päättelyä minulta :D

    Kiitoksia tästä, oli ilo lukea! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentista Pixy!

      Ja olet kyllä oikeassa, prologin Lenahan se palaa Runan tupaan. Hänen kokemuksensa tullaan käymään läpi ensi osassa (ainakin jos suunnitelmiini on luottamista).
      Sen verran tulevasta voin paljastaa, että tarina tulee saamaan jossain kohtaan käänteen - ja muuttuu kokonaan Brynjarin tarinaksi. Mikä tavallaan tulee sitten olemaan ihan oma tarinansa...tai jotain sellaista.

      Nerokkuutta sopii palkita vielä sen verran että Jorunnhallin kohtaalla voidaan käyttää kyllä termiä...se :D

      Poista
  4. Alun auringonlaskun sävyttämät kuvat ja lievästi pahaa enteilevä taustamusiikki saivat yhdessä jo selkäpiin karmimaan. Nytkö Runan ystävät ilmaantuvat paikalle, kun veli lähtee? Jorunnhal taitaa todellakin olla joitakin metsän tuttavuuksia...
    Krääk, Runan enneuni taisi käydä toteen turhankin nopeasti. Vai näkikö nainen enteensä samaan aikaan, kuin mitä se tapahtui? Onko ovelle tuotu naisparka Lena? Näyttäisi hieman siltä.
    Brr, tuli ihan kylmä vaikka ulkona paistaa aurinko - tai paistaisi jos avaisin verhot.
    Onkohan Knut Lenan poika tai veli? Ja kuka on tämä mystinen valkohiuksinen hahmo?
    Hieno osa oli jälleen, huomasi kyllä että enää Tyllerö ei käsittele meitä silkkihanskoin ;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentista jälleen Jade!
      Ekaa kertaa tässä pelissä minulla on kokeilussa tuo säähomma minkä pitäisi tehdä sävyjä peliin. Itse olen koettanut ehtiä nappailla kuvia nimenomaan tuossa auringonlaskun sävyissä koska minusta sävy tekee kuvista uskottavampia ja kauniita.

      Jorrunhal tosiaan on metsien asukki, tai itse haluaisin kuvata tätä olentoa metsien suojelijana (ja samalla tehdä hauskan "tadaa" yllärin lukioille jahka siihen saakka päästään :D).

      Enneunen olin ajatellut tapahtuvan vain hetkeä ennen kun oveen paukautettiin. Sellainen deja vu uni mikä tapahtuukin oikeasti heti siinä tilassa...jotain sellaista. Runa ei ole kovin voimillaan herkutteleva tapaus, joten hän itsekin yllättyy noista voimiensa mitoista aina silloin tällöin --- eikä ole opetellut niitä hallitsemaan. Osana varmasti syynä hänen äitinsä lähtö.

      Hauska tuo viimeinen lause. Olen samaa mieltä. Olen suunnitellut tarinan loppuun asti valmiiksi, mutta sanotaanko että julmat suunnitelmat ovat vaarassa murentua kun itse kiintyy omiin hahmoihinsa liikaa :D

      Poista