2. Enne

VAROITUS!

Osa on sydämetön, karski, ja kuvauksellisestikin väkivaltainen. Tervetuloa Henningenin maailmaan.

Tunnelmointia luomaan

   Kesä lähestyi loppuaan. Puiden lehtien lempeä lepatus oli pikku hiljaa kääntymässä kuivuvien oksien rahisevaan havinaan. Brynjar oli viettänyt sisarensa luona lähemmäs kolme kuukautta.
   Tuona aikana mies oli päässyt todistamaan sisarensa todellista luontoa tämän luona vierailleiden kyläläisten viimeisenä oljenkortena. Todeksi Brynjar halusi mieltää kuitenkin sen, että ihmiset, jotka tiesivät Runan kyvyistä, tulivat tuonne mielellään. He tuskin luottivat Henningenin kyläparantajan konsteihin niin hyvin mitä Runan taitoihin ja tietoihin.

   Korjatessaan kotitalon kattoa, Brynjar oli monesti palannut lapsuuteen. Heidän aikaansa. Oliko maailma loppujen lopuksi ollut kovin erilainen silloin? Tuskinpa. Hämärästi mies muisti kyläläisten tuolloinkin hakeutuvan milloin minkäkin vaivan tai kolotuksen vuoksi heidän äitiään tapaamaan.

   Kuinka paljon hän muistuttikaan äitiä? Brynjar huomasi miettivänsä tuota kysymystä uudestaan ja uudestaan. Ja jälleen tuon samaisen pohdinnan ääreltä hän heräsi nähdessään Runan astelevan pihaan paksuun, harmajaan villakangastakkiin pukeutuneena.

   "Aiotko siis todella lähteä näin laskevan auringon alla?" veljeään katsellen Runa huokaisi haikeasti. Vanha, iän runtelema ruuna korskahteli kevyesti veljensä selän takana koettaen hamuta leveillä turpahuulillaan veljensä olkapäätä.
   "Jos lähden nyt, olen kotona hyvissä ajoin heti aamulla", hevosen leveää kaulaa taputtaen Brynjar katseli siskoaan: "Haluan yllättää heidät heti heidän herättyään."

   "Kiitos tuhannesti Bryn", veljensä hipoessa kaksikkoa erottavan, muutaman askelmitan kiinni Runa naurahti Brynjarin kietaistessa kätensä naisen yli.

   "Mitäpä tuosta, yritykseni paikata näiden vuosien poissaolo tuskin palautti kaikkea kohdalleen, mutta alkuhan se on tämäkin", Runaa lämpimästi halaten Brynjar huokaisi haikeasti. Hyvästit. Jälleen kerran Brynjar joutui hyvästelemään sisarensa. Montako kertaa hän joutuisi tuntemaan tuon kaihertavan tunteen, joka alkoi miestä kalvamaan aina silloin, kun hän ajattelikin lähtöä lapsuudenkodistaan. 

   Viisaampi mies olisi kai vaalinut tuota tunnetta. Muistojen täyttämään kaiherrusta, joka syntyi kotikontujen mullasta.

   Aikoessaan laskea otteensa Runan ympäriltä, otti pikkusiskonsa kuitenkin tuon välimatkan kiinni uudestaan. Kätensä Brynjarin selkää vasten puristaen Runa painoi kasvonsa lähelle vahvaa olkapäätä.

   "Minun tulee ikävä sinua Bryn. Olet minulle valtaisan rakas veli", miltein kuiskaten Runa huokaisi saaden Brynjarin jäämään hetkeksi aloilleen.

   "Minäkin rakastan sinua Runa", sisartaan hetken tiukasti halaten Brynjar lausahti ja jatkoi: "Koetan pitää vuodet lyhyempinä ja tulla pian uudestaan."

   Runan vaivoin erotettavaan nyökkäisyyn tyytyen Brynjar katseli sisartaan vielä hetken, laski otteensa tämän hentoisesta varresta ja kääntyi lähteäkseen.  

   Veljensä kulkua kinttupolun päähän asti seuraten Runa vielä heilutti kättään hyvästiksi.
   Kuluisiko jälleen vuosia ennen heidän seuraavaa kohtaamistaan? Kysymys olisi saattanut piinata Runaa kauemminkin kuin tuon pienen hetken, mutta nyt hänen kauas kantoiset aatteensa unohtuivat hänen kuullessaan tuttavallista murinaa läheltään.
   "Hei Jorunnhal", pehmeästi nainen tervehti taakseen katsomatta.

***

   Tuuli kutsui alkavaa talvea. Sen voimakkaat puskat ulisivat seinähirsiä vasten koettaen tunkea läpi jokaisen pienen raon ja hirressä olevan kuivuneen halkeaman. Ikänsä palvellut hirsitalo kuitenkin piti pintansa tuota vuosittaista tappelua talvea vastaan.
   Vuoteelleen jo paksut taljat pellavatäkkiensä päälle heittänyt nuori nainen nukkui raskasta unta tupansa yläkerrassa viiman kylmältä syleilyltä turvassa.

   Mikään ei mustan tuiskuisessa yössä häirinnyt levolle laskenutta. Edes kuvajaisunet eivät tuntuneet mahtavan naisen unen paksuudelle mitään...

   Kyse oli hetkistä... Uneensa yks kaks ilmaantunut enne oli tuntunut ikuisuudelta, vaikka todellisuudessa kaikki oli tapahtunut yhdessä hengenvedossa. Runa vihasi tuota tunnetta. Hetkeä, jolloin ilman mitään syytä saattoi havahtua sydänjuuria myöden säikähtäen hereille. Kylmä hiki kämmeniinsä nousten Runa nousi huohottaen istumaan. Enteet.

   Luulisi, että koko elämänsä ajan koetut enteet olisivat jo jotain mille Runa olisi tottunut...mutta ei. Vuoteellaan istuen Runa hieraisi unisena kasvojaan, pyyhkäisten samalla hikeä kaulaltaan. "Ne eivät koskaan ole samanlaisia, " Runa ajatteli itsekseen painaen hetkeksi kasvot kämmeniinsä. Hetkessä enne palautui hänen sumuiseen mieleensä.

   "Oli mies...oli nainen...oli raivosta mutkalle vääntynyt tinakolpakko...oli kahteen osaan rikkoutunut luudan varsi...oli verta... Niin paljon verta", verestä muistuttava rautainen maku nousi Runan kielelle hänen muistellessaan niitä nopeita kuvajaisia, jotka olivat itsestään Runalle kertoneet. Häntä puistatti.

   Kykenemättä näkemään yhdenkään elävän olennon kasvoja Runa huokaisi pettyneenä. Enteet pitivät häntä pilkkanaan. Salaisuuksien raottaminen merkitsi sitä, että hän joutuisi odottamaan. Vartoamaan sitä hetkeä, jolloin enne saapuisi luoksensa.
    Kauanpa ei tuona yönä Runa joutunut odottamaan, sillä raskas, voimalla hakattu koputus oveen sai Runan säikähtämään perinpohjin.

***

   Poika vaihtoi levottomana painoa päkijältään toiselle. Pelko kisasi sydäntähyytävän järkytyksen ja ahdistuksen kanssa samoista pelipaikoista. Vapina seurasi nopeasti levottoman liikehdinnän perässä. Knut ei ollut koskaan ollut tuollaisessa tilanteessa, mutta siltikään tuo aikuisen miehen ruumiiseen kahlittu poika ei osannut olla tottelemattakaan takanaan seisovaa miestä.
   "Koputa uudestaan poika", ääni käski pojan takana - ja poika koputti, sillä näinhän häntä käskettiin tekemään, ja Knut teki aina sen mitä käskettiin. Aina.

   Kolme oveen lyötyä jyskytystä, hetki hiljaisuutta, ja jälleen poika koputti.      

   Hiljaisuudessa mellastava tuuli leikitteli yössä. Se pilkkasi kuolevaa siinä missä kuiskutteli turhautumisen hunajaisia lonkeroita yön matkalaisten ympärille.

   Agmundr Fennin katsahti sylissään tärisevää, lähes alastonta olentoa. Matka hänen hevoskärryiltään oli ollut lyhyt, mutta tyttö paleli jo. Äreästi poikaa jälleen käskien mies tiesi ajavansa vaivasmielistä yli tämän omien kykyjen ja rajojen.
   "Knut -" mies aloitti, ja poika olikin jo aikeissa ojentautua vasten tahtoisesti jälleen kohti ovea, mutta ojennettu käsi ehätti tuskin hipaista ovea, kun raskas metallinen kolahdus kertoi jonkun avaavan saranalukkoa.

   Poika, Knut, henkäisi syvään nähdessään pimeässä tuvassa asuvan parantajan.

   Pojan säkenöivän viheriäiset, mutta surukantoiset silmät tuijottivat hetken mykistyneenä naista, joka piteli lepattavaa lyhtyä kädessään.
   "A-a-a-auttakaa me-me-me-meitä", poika sai änkytettyä. Huonosti tasapainoaan halliten poika liikahti sivummalle antaen tilaa Runalle nähdä paremmin.

   "Tavaton!" Runa henkäisi nähdessään toisen vieraan miehen kannattelevan sylissään puolipukeista, mustelmille, ruhjeille ja avohaavoille piestyä nuorta naisen muotokuvaa.

   "Ei ole aikaa odottaa", tumma, synkkä ääninen mies murahti katsoen vapisevaa tyttöä uudestaan.

   Kylmästä, kuin veren valumasta kärsivä, tuskin aikuisen ihmisen ikään päässyt tyttö tärisi. Tutun, ja turvallisen äänen kaiun kaukaisuudesta kuullen tyttö avasi silmänsä.

 
   Tietämättä missä oli tyttö katsoi tuulessa raskaasti heiluvia puita. Äänet, joiden sanat olivat kuin muinaisten rukousten muminaa henkikappelissa tuntuivat olevan lähellä --- mutta samaan aikaan hänen ulottomattomissaan.
   Metallinen, raskas maku peitti koko nielunsa. Veri, jota tyttö ei jaksanut enää niellä valui pitkin rikki piestyjä suupieliä.
   "Runa", sana, tuo nimi, oli yön pieni ääni - anomus, miltein kuin rukous mustassa yössä.