05. Karhunhammas

Taustalle

     Rangvald Hammar tunsi niskaansa laskevan hikipuron. Sanallakaan tuo raavas, toverinsa veren tahraama mies ei valittanut kulkiessaan eteenpäin. Ainoastaan tasainen, rehkivän tuskainen ääni purskahteli tiukkaan viivaan puristettujen huulteen lomasta. Mittaamattoman ajan toveriaan selässään kantaneena Rangvald oli laskeutunut metsäisiä rinteitä sokeasti edessään kiirehtivää naista seuraten. Vieraat maisemat ohitseen liukuen Rangvald vähät välitti suunnasta jota he tavoittelivat. Kaiken voimansa, keskittymisensä ja päättäväisyytensä hän kohdisti raskaaseen painoon harteillaan. 

     Kuusipuiden välistä pilkahtava katonharjanne oli ensimmäinen toivon kipinä, jonka mies uskalsi tunnustaa olemassa olevaksi tuolla pitkällä, epäonnisella metsästysretkellä. Nuoren naisen läsnäoloa unohtamatta. Kaksikon pelastajaksi ilmaantunut nainen oli toiminut nopeammin mitä Ragnvald oli ehtinyt sisäistääkään.
     Notkean sorja nainen oli liikkunut kuin ilves metsäkallioilla. Huomaamattomasti, nopeasti ja äänettä. Nainen oli repinyt veitsellä kangaspaloja nahkatakkinsa helmoista ja kietaissut niistä puristavan siteen hallitsemattomasti vuotaneiden haavojen ylle. 

      Selässään roikkuva mies oli tuskin päästänyt ääntäkään sen jälkeen, kun naisen avulla Rangvald oli kammennut miehen selkäänsä jouduttaakseen kolmikon matkaa. Aksel Hursvaara, nuori Arinbjornin kruununperillinen roikkui miehen selässä kuin hengiltä laskettu kauriin ruho. Tämän raskas keho roikkui Rangvaldin selässä vain kantajansa käsivarsien voimalla. 

     Miehen paino sai äärimmäisen vahvan miehen kiroamaan mielessään. Voima tahtoi muuttua huttuiseksi pistelyksi lihaksissaan. Sormenpäistä saakka nouseva kiristävä kirvely johti matkansa miehen olkapäiltä jokaisen selkänikaman mutkaan saakka. Muristen mies otti kevyen hypähdyksen paikoillaan pitääkseen miehen vielä matkassaan hetken kauemmin.

   Epämääräinen, korinaa muistuttava urahdus kupli verta valuvien huulten lomasta saaden Rangvaldin vilkaisemaan verinoroa, mikä oli hänen huomaamattaan valunut partajouhiensa sekaan. 

     "Sinnittele hyvä mies hetki vielä", Rangvald murahti koettaessaan silmäkulmastaan nähdä oliko kantamansa mies tajuissaan, vai oliko tuo korahduksen oloinen ääni vain alitajunnan synnyttämää mekkalaa.

     Kehossaan vellovasta väsymyksestä ja poltteesta välittämättä Rangvald kieräytti kantamansa miehen olkansa yli vuoteelle. 

     "Kas siinä", Rangvald huoahti laskiessaan tajuttoman toverinsa hämärän huoneen perimmäiselle vuoteelle. Vasta tuolloin, tajuttoman miehen sylistään laskettuaan Rangvald katsahti huonetta mihin hän oli silmät ummessa kulkenut.
     Toinen toisistaan erilaisen kokoiset, muotoiset ja väriset pullot ja purnukat kiinnittivät selkäänsä irvistäen suoristavan miehen huomion. Samoin jauhe- kuin pulveriastiat, siinä missä monen moiset sidoslaskokset, neulapuut, kuin kippuraisille kääröille rullaantuneet kirjelmät pistivät miehen silmiin. Kauaakaan Rangvald ei ehtinyt silmäilemään pirttiä, kun vieras nainen pyörähti jo luoksensa.
     Tönköin, tottumattomin käsin Rangvald auttoi naista riisumaan toverinsa ja piteli tätä alati paikoillaan naisen kursiessa varmoin ottein toveriaan kuntoon.

***

 Taustalle

   Useampaa tuntia myöhemmin Rangvald oli tarkastellut naisen asuttamaa tupaa vielä vähän tarkemmin. Tuttujen, sekä vieraiden kuivumaan nostettujen yrttien, kuin kukkienkin tuoksu virtasi väkevänä hengähtämään ennättäneen miehen aistien sekaan. Tuvan tuoksuihin sekoittui pehmeä savun aromi, joka leijaili mökin ilmassa tummana pilvenä. Lattialautojen naristessa miehen savisten saappaiden alla tämä asteli naisen keittiöpirttiin.  

     Nuori prinssi ei ollut herännyt kertaakaan noiden tuntien aikana, mitä he olivat ennättäneet pirtin emännän vieraanvaraisuutta nauttia. 

     Kurkkuaan selväksi yskähtäen mies sai torpan nuoren, siron emännän suoristamaan selkänsä pirttihellansa ääreltä, jonne tämä oli ollut puita lisäämässä. 

     "Onko kaikki hyvin?" suoristuttuaan nainen ensimmäisenä kysyi - saaden Rangvaldin hetkeksi hämilleen. Nainen ei selkeästikään tunnistanut sotipukunsa kirjaillun kankaan koukeroisia, juhallisen arvokkaita riimukuvoita. Tämä vieras, kullan arvoinen apu ei tunnistanut prinssin henkivartijaa - saati prinssiä itseäänkään. Hetken Rangvaldia huvitti naisen tietämättömyys, sekä tapa jolla nainen häntä puhutteli. 

      Äärimmäisyyksiin vietyihin nöyristelyihin ja kohteliaisuuksiin kyllästyneelle miehelle naisen viaton tapa puhutella häntä kuin arvoistaan sai miehen rentoutumaan hieman. 

     "Hassua", mies naurahti tummasti katsoen pehmeästi edessään seisovaa naista: "En edes tiedä nimeäsi, tai kuka sinä olet, tai missä jumalien selän takana me olemme, mutta olen enemmän kuin kiitollinen kaikesta avustasi."
      "Nimeni on Runa."
   "Runa", naisen nimeä maistellen mies antoi hymyn sulaa parrakkaiden suupieliensä lomaan: "Minun nimeni on Rangval. Rangvald Hammar, ja toveri, jonka ihmeen kaupalla tunnuit saavan yhteen palaseen on Aksel Hursvaara."

     "Hursvaara?" hämmentyen Runa toisti kuulemansa nimen. "Balladur Hursvaaran poika?" hämmennyksen muuttuessa täydelliseksi epäuskoksi Runa häkeltyi entisestään: "Onko hän Arinbjornin kuninkaan poika?"

      "On", lyhyesti vastaten Rangvald nyökkäsi: "Ja sinun on parasta pitää ilma hänen sisuksissaan, muuten olemme molemmat pahassa pulassa."

     "Pulassako? Minäkö?" epäuskoisina kaventuivat Runan silmät hänen katsellessaan tiukasti edessään seisovaa miestä: "En minä voi tehdä mitään lupauksia siitä selviääkö hän. Näethän sinä itsekin millaiseen kuntoon karhu repi hänet?!"
     "Tiedän, tiedän. Sinä olet täysin viaton tähän kaikkeen, mutta luuletko että kukaan tämän torpan ulkopuolella kuuntelisi yhtään mitään mikäli hän vetää viimeiset henkosensa täällä?"

     "Minun mökkini ei palvele yhdenkään lipun alaisuutta, joten olen pahoillani. Pystyn tekemään vain sen minkä kykenen. En sen enempää. Enkä sinuna uskoisi yhteenkään kevyeen lupaukseen hänen selviämisestään"

     Äkäisemmin kuin oli tarkoitus Runa lausahti ja kulki reippain askelin ohi Rangvaldin.

     "Runa!"  naisen perään käännähtäen Rangvaldin voimakas, paksu ääni sai naisen pysähtymään aloilleen: "Lupaathan tehdä parhaasi? Pyydän."

     Aloilleen jännittyen Runa hengitti muutaman pitkän hengenvedon sisäänsä. Vuoteella lepäävää miestä katsoen Runa puri huultaan. "Hyvä on", takanaan seisovan miehen varjon selässään tuntien Runa nöykkäsi: "Teen parhaani."

***

Taustalle

     Rangvald hengitti sairastuvan seisovaa ilmaa sisäänsä. Ajantaju oli menettänyt merkityksensä, samoin levon kuin unen tarve. Horteen omaisesta tilastaan mies oli havahtunut vain niinä hetkinä kun Runa oli tullut luoksensa. Muutaman tuopillisen mallasohraa sisuksiinsa saaneena mies oli valvonut prinssinsä unta. Seurannut, että tämän ylle vedetty villaviltti nousi tasaiseen tahtiin.

     Rangvald kävi läpi tuon kohtalokkaan metsästysretken hetkiä uudestaan ja uudestaan läpi. Karhu, joka oli metsästäjä kaksikon yllättänyt vuoristojoella oli tehnyt tuhoisaa jälkeä. Peto oli onnistunut murtamaan vuoteella makaavan miehen kylkiluita, repinyt auki tämän kyljen, upottanut hampaansa tämän käsivarteen, viillellyt ja raapinut kynsillään syviä haavaumia miehen lihaan. 

     Oli suorastaan ihme, että Aksel Hursvaara oli yhä elossa. Tuskin olisi vaadittu muutamaa hetkeä kauempaa, että tilanne olisi ollut täysin toinen.

     

     Mies ei voinut olla syyttämättä itseään tapahtuneesta. Hän ei ollut ollut prinssinsä vierellä, vaan korkeammalle joenvarrella etsimässä jälkiä mahdollisesta saaliista. Raskaita syytöksiä harteilleen kasaten Rangvald puristi kätensä nyrkkiin sylissään. 

     "Onko hän nukkunut hyvin?"

Kysyvä, pehmeän kaunis ääni säröitti Randvaldin tummia aatoksia: "Luulen niin. Hän on tuskin liikahtanut."

     "Hienoa", vuoteella makaavaa miestä katsoen Runa huokaisi helpottuneena: "Alvejuuri sai sittenkin haavat tyrehtymään..."

     "Mmmh, hyvä...hyvä niin", Rangvald nosti jalkansa reitensä päälle puristaen kätensä jalkansa ympärille.

     "Sinun tekisi hyvää nukkua myös. Edes muutama tunti tai söisit jotain", katseensa potilaastaan Rangvaldiin laskien Runa katseli peittelemättömän uteliaana prinssin henkivartijaa, joka tuskin oli hievahtanut paikaltaan.

     "En voi jäädä", tummasti lausahtaen Rangvald nousi kankeasti paikaltaan.

     "Mitäh?" epäuskoisena valveilla taistellutta miestä katsoen Runa tuskin uskoi kuulemaansa.
     "Jättäisitkö hänet tänne? Minne sinun on mentävä? En, en ymmärrä", nousevaa miestä seuraten Runa vilkaisi ohitseen kulkevan miehen mustan ruskeita silmiä, joiden varjoissa paistoi avoin tuska.
   

     "Hänen kimppuunsa käynyt karhu voi olla vielä elossa", raskaana harteitaan painavan viittamaisen hupun pieliä tahdikkaasti suoristaen Rangvald vastasi ilmeettömänä. "Millainen mies olisin jos jättäisin sellaisen pedon kitumaan? Se repi Akselin kappaleiksi, mutta en silti soisi sille lopun pitkitettyä kärsimystä....Sitä paitsi. Minusta ei ole hänelle, tai sinullekaan sen puoleen minkäänlaista apua täällä."

     "Puhumattakaan jos se eläin saa päähänsä laskeutua kylään helpomman ruoan perässä", Rangvald murahti, vaikka ei uskonut hetkeäkään että suuri uros karhu selviäisi rinteiltä. Siinä missä eläin oli repinyt ihmisrievuksi joutunutta prinssiä, oli tämä ehättänyt iskemään metsästyspuukollaan kontiota useamman kerran. Ehdittyään pulaan joutuneen toverinsa luokse, oli Rangvald onnistunut ampumaan jousellaan karhua kahdesti - mutta hän ei ollut nähnyt perääntyvän pedon kuitenkaan kaatuvan vammoihinsa. Eikä sellainen, valtaisa saalistaja helpolla luovuttaisikaan elämästään. 
     "Pidäthän lupauksesi Runa?" naista vielä vilkaisten Rangvald kuuli itsensä kysyvän. Mikään naisessa ei herättänyt miehessä epäluottamausta, hän pikemminkin halusi kuulla lupauksen vielä kerran naisen huulilta oman mielenrauhansa pitimiksi. 

      "Minä lupaan tehdä parhaani Rangvald", pehmeästi miehelle lausahtaen Runa hymyili. Miehen kulkua seuraamaan jääden Runa huokaisi raskaasti. Kaikista maailman ihmisistä hänen tupaansa oli päätynyt mies, jonka katoamista kukaan ei ottaisi kevyin mielin vastaan. 

***

Taustalle

      Tuosta yöstä, tulevista päivistä, eteenpäin kulkevista tunneista - ajasta, tuli pitkä piinainen koettelemus Runalle. Lupaus kummitteli kuiskauksina naisen ajatuksissa. Joka hetki, jolloin nainen uskalsi laskeutua levolle tuo ihoa värisyttävä tunne teki itseään tykö. Peloksi Runa ei halunnut nimittää tuntojaan...ja vaikka hän kuinka etsi sanoja tuntemuksilleen ei lepo tuonut rauhaa. 

      Yön pimeimpinä hetkinä Runa löysi itsensä istumasta tajuttomana makaavan miehen vuoteen viereltä. Sideharsot, jotka hän varoen vaihtoi päivä toisensa jälkeen tummuivat yhä mustan punertavasta verestä. Mädän makean imelä tuoksu tunki läpi viimeisten sidekerrosten parantajan avatessa yö toisensa jälkeen sidosten kerroksia. 

     Aikoessaan lähteä avaamaan vuoteella makaavan miehen käsivarren sidelaskoksia ajatuksiinsa uppotuneena Runa säikähti miehen käden tekemää äkkinäistä liikettä. Polttelevan kuumat, pitkät sormet pyydystivät naisen sirojen käsien sormet sisäänsä.

     "Hei", pehmeästi, tuskin kuiskausta kovemmin vuoteellaa silmiään avaavaa miestä tervehtien Runa kallisti aavistuksen päätään. Valkeiden kasvojen haavaumat olivat alkaneet hiljalleen parantua, mutta veri nousi yhä ajoittain miehen huulille. Kielensä halki puraisseena kuivuva suu sai veren herkästi kirpoamaan tasaiseksi virraksi tämän suupieliltä. Pellavaliinalla valkean parran peittämiä suupieliä pyyhkäisten Runa antoi sumuisten silmien etsiä kiintopistettään.

     Suurten, harmajien silmien kohdatessa Runan omien silmien katsannon nainen antoi aina niin ystävällisen lempeän hymyn piirtyä huulilleen. "Nimeni on Runa."

     Levottomasti liikahtavan miehen suupieliltä verestä värjääntyneen liinan laskien parantaja piteli sylissään olevaa kättä hellästi omassaan. "Älä yritä vielä puhua. Olet purrut kielesi halki ja sen paraneminen kestää vielä tovin."

     Jalkojaan rauhattomasti liikuttaen Runa poimi miehen käden omiensa lomaan. "Olet turvassa", sanojensa merkitystä painottaen Runa puristi miehen kättä. "Ystäväsi Rangvald toi sinut luokseni ja minä teen parhaani parantaakseni haavasi. Karhu johon törmäsit rikkoi kehoasi hyvin paljon...ja menee aikansa että paranet."

     Parhaansa mukaan vuoteella lepäävää miestä rauhoittaen Runa nosti pöydältä vuoteen vierestä kellertävän, kaarevan hampaan. Hammasta miehelle näyttäen hymy piirtyi Runan huulille. "Tälläisen hampaan omaava peto sai sinusta hyvän vastuksen."

     Huultensa lomasta murahtaen mies etsi hapuillen naisen käden omaansa. Lämmin, karhumaisen ison kämmenensä naisen käden ympärille puristaen mies tuijotti herkeämättä parantajansa silmiin...Aina siihen saakka kunnes unen synkkä paino vei heikon miehen mukanaan. 

***

Hipshops.
Tälläinen pätkä tällä kertaa. Toivottavasti lukuilo oli suurempi kuin edellisen tynkävuoron kanssa. Vaikka eihän tämäkään vielä normaaleille mittasuhteille vertoja vedä. Aikomus olikin tehdä parikymmentä kuvaa pidempi osa tästä, mutta jätänkin nuo loput kuvat seuraavan osan alkuun. Säilyy jonkinlainen aikakäsitys paremmin tapahtumien kulusta.

Ah! Ja hei, moni varmasti ajattelee tämän osan peilaavan jonkin verran tuota uutuus leffaa The Revenant. Ja näin voi ollakin, olihan tuo oikein hyvä elokuva :D. Mutta metsän pedoksi päätyi karhu siitä syystä, että saan lavastettua omistamillani latauksilla uskottavan karhukohtaamisen..karhuilla. Muista petoeläimistä en omista lavastusmateriaalia niin että saisin karhun tapettua. Joten...koettakaa kestää samankaltaisuus.

04. Metsän siimes

Taustalle

     Ilmassa tuoksui raskas, kostea ilma, jonka sekaan leijaili maatuvien lehtien mätänevä, käyvä tuoksu. Viimeiset muuttolinnut sirkuttelivat haikeina vielä puiden latvoissa kutsuessaan matkakumppaneitaan.. Sateinen, pitkäksi venynyt syksy tarjosi metsässä kävijälle vielä pitkän tovin kerättävää. Antimia, kultaakin arvokkaimpia aarteita - ruokaa pitkälle talven mustaan loputtomuuteen. Useaan otteeseen kuluineiden päivien aikana Runa oli hakeutunut kotimetsänsä läheisyyteen keräämään pitkän talven ja kevään ajaksi satoa säilytettäväksi. Marjat, juuret kuin sienetkin päätyivät parantajan mukaan.

   Hänen pienessä kodissaan Runa säilöisi löytämistään antimista osan. Keittäisi ja ryöppäisi tarvittavan, sekä valmistaisi pieniä määriä uutteita ja salvoja varastonsa täytteeksi. Ajatuksensa eivät kuitenkaan levänneet mättäiden aarteissa, vaan huoli tahtoi tempoa Runan ajatukset kauas metsän hiljaisesta rauhasta.
     Lena oli lähtenyt mökiltään lähes pari viikkoa sitten, eikä Runa suinkaan ollut varma oliko hän tehnyt oikein laskiessaan tytön kotimatkalleen. Huoli kaihersi naisen turhankin tunnollisia tuntoja.

     Olisiko hän voinut muutakaan? Estää nuorta tyttöä palaamasta kotiinsa? Hän oli tarjonnut Lenalle paikkaa luotaan, mutta tyttö ei ollut sitä huolinut. Miksi olisikaan? Tarjoukseen myöntyminen olisi tarjonnut tytölle vain harmia ja huolta. Raskaasti huokaisten Runa poimi kellertävä lakkisen sienen kämmenelleen. 

    Eniten Runaa kuitenkin pohditutti omat tuntemuksensa. Huolen takana näet paistatteli luvattomalta tuntuva levollisuus. Harmin rinnalla tuntui huokailevan helpotuksen pehmeät kuiskaukset. . Tunne, joka tuntui naisesta väärältä. Miten hän saattoi olla tyytyväinen tytön niinkin huonosta päätöksestä? Miksi hän tunsi helpotusta siitä kun nuorikko oli viimeinkin rohkaistunut ja päättänyt palata Henningenin kylässä sijaitsevaan kotiinsa?
    Tyytymättömästi puuskahtaen Runa poimi maasta pari myrkyllistä sientä rohteitaan varten. 

      Itsesyytöksistään Runa kuitenkin äkkiseltään havahtui risukkojen rusahdellessa mäen rinteellä. Hätkähtäen Runa loi katseensa ylös metsäistä rinnepolkua pitkin, jossa huojuva kaksikko kompuroi alas päin.

     "Jaksakaa vielä tovi teidän korkeutenne", Rangvald murahti synkästi puristaessaan huojuvaa miestä pitääkseen tämän tolpillaan. 

     Huojuvat askeleet kompuroivat jokaiseen oksaan, risuun ja kiveen, mutta jollain ihmeen kaupalla haavoittunut mies pysyi kuin pysyikin tolpillaan. 

    Tumman ruskeiden silmien katse seurasi herkeämättä toverinsa kasvoja. Mies oli käymässä veltoksi otteessaan. Useamman tunnin vaellus oli tehnyt vääjäämättömästi tuhojaan sitkeänä tunnetussa miehessä. Pelkkä itsepäisyys tuntui vielä pitävän hämärän rajamailla tanssahtelevan mielen sen verran valveilla, että tämä kykeni siirtämään jalkaansa toisen eteen. 

     Synkissä mietteissään Rangvald kuitenkin tiesi, että hänen oli löydettävä hyvin pian suojaa. Tai jos ei muuten, niin hänen oli sellainen rakennettava. Käsipuolessaan roikkuva mies ei kovin kauaa pirullisen sitkeytensäkään kanssa selviäisi. 

     "Kuulehan Rangvald", yskähtäen mies käsipuolessaan naurahti. Limaiset verivanat suupieliltään valuen tämä korskahti yrittäessään niellä verestäviä paakkuja alas kurkustaan: "Kuvittele millaiset kirjoitukset tästäkin takalistoilleen lentäneestä reissusta saa." Haparoivasti omille mielikuvilleen naurahtaen mies horjahti niin, että Rangvaldin oli napattava horjuva mies paremmin otteeseensa.

   "Tästä ei kovin hääppöistä vitsiä saa. Koettakaa nyt kulkea vain eteenpäin."

  "Kauanko tässä on eteenpäin koetettava? Tämä on loppuni. Tähän pirulliseen metsään sinä saat minut tätä menoa haudata. Helvetti, pitikö tämäkin päivä nähdä..."

     "Teidän korkeutenne"; Rangvald aloitti, mutta yllättäen mies ei keksinytkään jatkoa lauseelleen. Mies käsipuolessaan maalasi sanoiksi sen, minkä he molemmat taisivat tietää jo hyvinkin todeksi. Edes Rangvald ei tuntenut näitä metsiä, vaikka hän kuulu metsämies olikin. Nämä metsät eivät olleet Arinbjornin kuusimetsiä. Täällä vihannoi voimallinen aluskasvillisuus siinä missä omikseen tuntemilla mailla kengän pohjallisten alla eli vain sammal ja vaivaispensaikot. Täällä puut olivat hontelia ja kapeita, kun taas iäkkäät kuusimetsät vihannoivat naavaa silmän kantamattomiin hänen metsämaillaan. Tämä seutu oli vierasta.
    He olivat tieten tahtoen hakeutuneet Arinbjornin ja Henningenin metsittyneelle rajalle. Jos Rangvaldin olisi ollut arvailtava edes jotain heidän olinpaikastaan - olivat he varmaankin jossain päin Henningenin syrjäisiä laitamametsiä. Kenties parin päivän päässä kyläasutuksesta. Arvailujen varassa oli huono kuitenkin yrittää esittää viisaampaa kuin oli. 

      "Teidän korkeutenne!" Rangvald huudahti kesken ajattelun kun kauan Arinbjornin prinssiä eteenpäin kuljettaneet jalat viimein pettivät tämän alta yllättäen ja varoittamatta.

     "Voi kuudentoista helveti nimeen", Rangvald murahti tukien syliinsä kaatuneen miehen. "Teidän korkeutenne?!" kovakouraisesti miestä sylissään ravistaen tumma hipiäinen mies katseli tajuttomaksi mennyttä miestä.

    "Helvetti soikoon! Aksel!", raskaasti sättien Rangvald katsoi pimenneitä kasvoja, kunnes viimein tuolloin mies havahtui ääniin.

     Maastoon hyvin kadonnut hahmo piirtyi juoksuaskelin esiin metsän reunamalta. Epäröimättä ensimmäistäkään askeltaan Runa kiirehti kaksikon luo. Hengitystään tasaamatta Runa löysi itsensä liiankin tutuksi käyneestä tilanteesta.

     "Minä voin auttaa", nopeasti lausahtaen Runa antoi katseensa tarkastella pahoin haavoittuneessa miehessä: "Jaksatko kantaa hänet? Tupani on aivan tässä liki."

      "Kuulitko Aksel? Et sinä tänne kuolemaan jää", miehelle kuiskaten Rangvald kiskaisi tajuttoman miehen syliinsä kuin vaivaisen jauhosäkin. "Näytä tietä niin minä seuraan", kyselemättä saati empimättä Rangvald vilkaisi paikalle kuin jumalten ihmeenä saapunutta naista. Arinbjornin prinssiä käsivarsillaan kantaen tämän metsästyskumppani lähti laskeutumaan rinnettä alas tumman puhuvan pelastajattaren johdattaessa häntä. 

***

Pahoitteluni osan viivästymistä. tönkköyttä ja lyhyyttä. Halusin kovasti vielä tähän vuoden alkuun vielä jotain saada aikaiseksi tarinan parissa ja no...pakottamalla tehden ei niin kovin hyvää saa aikaiseksi, mutta onpahan jatkoa taas pikkuisen eteenpäin.

03. Tuonelan tyttö

Taustamusiikki

   
     "Kiiresti - tätä tietä!" Runa viittoi miehiä tulemaan perässään. Hetket olivat kuin nopeita sikin sokin heittelehtiviä sydämenlyöntejä. Pieni tupansa oli pian täynnä elämää, täynnä kovia, mutta reippaita askelia. Kulhojen kolahtelua, veden tasaista lorinaa Runan henkiessä nopein, mutta tarkoin liikkein eloa pieneen keittiöönsä. "Laske hänet tuonne", taakseen viittoen Runa ohjeisti miehiä.

     Sanoja, niin paljon sanoja lennähteli yössä ettei tajunnan rajamaalla heilahteleva mieli saanut kaikesta selvää...Hänellä ei ollut mitään mihin tarttua. Ei kieltä millä puhua. Ei huulia joilla muodostaa sanoja. Ei käsiä millä elehtiä. Ei ruumista jota käskyttää...
     Painajainen oli muodostunut helvetin lähetiksi, joka kiskoi ja riuhtoi kylmästä tärisevää kehoa omakseen...ja ruumis totteli, vaikka mieli vielä vaivoin taisteli vastaan...
     Tässäkö se kaikki oli?
     Näinkö kaikki päättyisi?
     Oliko kaikki nyt ohi?
     Viimein?

     Agmundr kantoi sylissään värisevää tyttöä kuin kevyttä sulkatyynyä käsivarsillaan. Ellei katseensa olisi tarkastellut läpikuultavan paidan alta  nousevaa rintakehää mies olisi voinut hyvin väittää nuoren tytön jo menehtyneen käsivarilleen. Sinnikäs sielu kuitenkin yhä taisteli tuonelan kutsuvia portteja vastaan.

     Agmundr Fennin oli mies, jonka hipiä oli valkein Runan koskaan näkemä ei puhua pukahtanut. Tämä murahteli kuin mustakarhu saaliillaan. Luotaan työntäväksi mieheksi hän kuitenkin laski sylissän kantamansa nuoren naisen huolellisesti vuoteelle.

     Syvän vihreät silmät tarkastelivat veren värjäämiä huulia. Mantramaisesti liikkuvat suupielit hokivat katkelmia jostakin...Mies ei ollut saanut koko matkan aikana selkoa juuri mistään, mitä tieltä makaamasta löytynyt tyttö oli sopertanut.
   "Shhhhh", tyttöä katsellen tuo vieras mies siirsi avonaisina lainehtevia hiuksia pois tytön piestyiltä kasvoilta. Hellästi tyttöä laskien Agmundr tuki tämän niskaa sivellen rauhoittavasti tämän verestä tahmaantuneiden hiusten peittämää päätä.
     "Hei ...olet turvassa nyt" ruhjottujen kasvojen edestä ruskean hiuskiehkuran tytön korvan taakse sipaisten Agmundr katseli miten elo, tuo pieni pilkahdus hengestä tavoitteli sanojensa merkitystä.

   Sumuisen kyynelverhon kuultamat, kirkkaan harmaat silmät avautuivat. Silmien heikko kajo huoneen ainoata valon lähdettä etsien tyttö sopersi edelleen. Huulet, jotka kuiskivat jumalten armoa - kutsuivat kuoleman helpotusta saivat miehen pitelemään tyttöä vielä hetken pidempään lähellään.

     Lämpimän vesipadan, sekä puhtaan liinapinon kanssa huoneeseen saapuva Runa katseli hiljaisuudessa kuinka rujoon, aikansa eläneeseen rääsyistä ja voitonmerkeistä koottuun sotisopaan pukeutunut mies laski nuoren tytön hellästi vuoteelle.
     "Hän ei tiedä sinun läsnäolostasi", Runa lausahti pehmeästi ja katseli järkkymättömän tuntuista miestä, joka suli pitelemään haavoittunutta viimeiseen asti lähellään.
   "Tiedän", Runan yllätykseksi mies vastasi, antaen työn käsivarsiltaan laskeutua vuoteen pohjalle: "Olen nähnyt tämän ennenkin." Nuoren tytön irti laskien mies vilkaisi Runaa. Kivikovat kasvot eivät paljastaneet tunteita. Tämä mies oli kuin tyhjä kangas Runan edessä - tunteeton, kylmä ja kova. Ja jollei Runa olisi itse, omin silmin todistanut miehen hellää kosketusta, hän ei varmastikaan olisi uskonut miehestä mitään hyvää.

     Pienesti nuoren tytön veren peittoamaa leukaa sipaisten mies nousi vilkaisemattakaan enää huoneeseen saapunutta naista.
     "Hän tanssii kuoleman kanssa", antaen Runan touhuta vuoteen toisella puolen mies vielä totesi tyttöä katsellen. "Kutsuu kuoleman kättä luokseen kuin vieno morsio sulhastaan vuoteeseen ensimmäisenä hetkenään",  mies totesi kuivasti ja nousi lähtien huoneesta jättäen jälkeensä vain kylmän kouran kosketuksen. 

***

     Muutamaa tuntia myöhemmin Agmundr Fennin kuunteli yön ääniä. Tuttuja, turvallisia yön sydämen henkiä, jotka saattoi vain tarkasti kuunteleva kuulla. Maan äänet olivat äänekkäimmillään hetkeä ennen sateen saapumista.
     Mies hieraisi niskaansa sitoamiaan hiuksia huokaisten samalla tummasti. Hän ei missän tapauksessa ollut huolissaan tai jännittynyt kuulemaan tytön kohtalosta. Hänelle se kaikki oli täysin merkityksetöntä. Hän olisi jo hyvän matkaa jatkanut matkaansa jollei hänen mukanaan roikkuisi tuo miesmäisyyden irvikuva: Knut. Poika, joka oli inttämällä inttänyt ja jäänyt maahan makaamaan piestyn likkaparan viereen aina niin pitkäksi aikaa kunnes Agmundr oli kahmaissut puolikuolleen raadon mukaansa.
     "Helvetti"...mies murahti. Yksi ryyppyreissu kylään oli tehnyt hänen elämästään maanpäällisen hornankattilan.

     Karheiksi muovautuneita kämmeniään vastakkain hieroen mies havahtui salvan kolahtavaan naukaisuun. Katseensa kohottaen Agmundr ei ollut yllättynyt tulijan olevan talon viehättävä asukki itse. Noitanainen kaikessa kurittomuudessaan loi mieheen katseen, joka tuntui polttavan reikiä hänen kylmän kalpean nahkansa läpi.

     Sanomatta sanaakaan nainen asteli ulos alkavaan tihkuun ja istuutui miehen vierelle. Noitanaisen tuijotus oli mieleenpainuvan kihelmöivä. Agmundr ei muistanut koska viimeksi yhdenkään naisen katse oli saanut hänet haluamaan toisen iholle niin paljon siltä seisomalta. Jokin kuitenkin esti miestä tarttumasta naisen käsivarteen ja repimään tätä syliinsä siinä ja nyt. Kenties se oli tuo naisesta huokuva tietous, joka tuntui kummittelevan noidan sumuisissa silmissä. Tai sitten käsivartensa eivät vain totelleet niiden mailien jälkee, jota hän oli ihmislikkaa mukanansa raahannut.

     "Tyttö toipuu kyllä", noitanainen lausahti.
     Tönkösti nöykäten mies laski katseensa.
     "Tiedätkö kuka tyttö on?" nainen tuntui jatkavan sinnikkäästi vierellään.
     "En", hetken hiljaisuuden jälkeen Agmundr murahti repien katseensa irti noidasta.

     "Hänen nimensä on Lena", pehmeän kermainen, viettelevän sulokas ääni jatkoi ja lisäsi miehen turhautumista.
    "Vai niin, selvä. Lena. Entä sitten?"
     "Mistä löysit hänet? Tuollaisessa kunnossa?"
Agmundr katsahti naiseen. Myönnettävä oli, että naisen tiedonjanoinen utelu sai miehen olon tasaantumaan hivenen. "Tienposkesta", olkapäitään kohottaen välinpitämättömästi mies vastasi.
     "Entä poika? Knut? Hän tuskin on sinun vertasi."
 

     Jälleen olkapäiden kohautus. Viimeisetkin rippeet ihon kaipuusta kadottaneena Agmundr laski katseensa eteensä: "Noppapelipalkinto."
     Syväksi laskeutuva hiljaisuus sai miehen laskemaan katseensa eteensä. Niinpä niin, ei riittänyt, että kyseessä oli nainen - puhumattakaan että noitanainen - Agmundr löysi itse itsensä nurkasta, jonne hän oli näemmä itse juurikin vapaaehtoisesti kävellyt.

     Runaksi esittäytyneen naisen jäädessä sinnikkäästi istumaan viereensä Agmundr nojautui reittään vasten, huokaisi ja alkoi puhua. Mies ei maalaillut mitään kaunista naisen kuultavaksi. Lyhyt ja raadollinen tiivistelmä tuntui silti saavan pontta itseensä sateesta, joka nopeasti kehysti ulkona istuvan kaksikon.

     "Saavuin Arinbjornista pari päivää sitten - ja olen vain läpikulkumatkalla. Satuin voittamaan ensimmäisenä ryyppäyspäivänäni sievoisen summan rahaa ja päädyin pelaamaan läpi seuraavankin yön. Sama vastustaja. Sama kapakka. Sievoisen hyvää mustaa olutta ja ruokaa...joten mikäs siinä. Vastustajallani tosin taisi olla kevyempi rahasampo mukanaan mitä viimeksi...sillä sillä oli mukaan tuo poika. Knut."

     "Tiedä sitä sitten miten Knutin kaltainen pikkupoika ison miehen ruumiissa oli hänelle päätynyt... Voitostaan varmana vastustajani iski pojan pelipottiin mukaan. Sanoi pojan tekevän kaiken haluamani ja olevan naista parempi lämmitin", eteensä tuijottaen Agmundr murahti päätään puistellen: "Ties mitä helvettiä se mies oli pojalle tehnyt. Pitänyt kai lelunaan...näkeehän sen kauas ettei sillä pojalla ole kaikki ihan kotona. Mieli kuin pikkutytöllä, mutta kroppa jo aikamiehen..."
     Hetken turhautuneena taukoa pitäen Agmundr odotti Runan kommentoivan, mutta nyt nainen pysyi vain vaiti ja kuunteli. Aavistuksen mittaisen ajan jopa toivoen naisen sanovan jotain Agmundr laski katseensa tallottuun maahan edessään.
    "Ja minähän en häviä tahallani...joten...voitin sen kusinokan - reilusti. Ja Knut kai nyt sitten on minun. Käskin poikaa lätkimään kotiinsa, mutta ilmeisesti hän ei edes tiedä missä sellainen paikka on - tai mitä se edes tarkoittaa. Mitä sitten tyttöön tulee...En osaa kertoa sen paremmin, luultavammin tyttö - Lena - oli pakomatkalla tänne. Kuka muu tietää kuin tyttö itse? Sen verran ymmärsin, että osasin suunnata tänne...."

    "Mutta älä kuvittele, että olisin tehnyt mitään hyvää hyvyyttäni", Agmundr lausahti terävästi, vilkaisten vieressään istuvaa naista nyt totisemmin kuin kertaakaan aikaisemmin. "Minä en ole hyväntekijä tai hyväksi syntynyt."

***

Taustamusiikki

     Sateen yltyessä kastelemaan koko Henningenin taivaankannen Runa, sekä hänen vieraansa laskeutuivat levolle. Pienestä kodistaan Runa löysi aina suojaisan, mukavan ja kodikkaan yöpaikan sitä tarvitseville. Ja näin oli nytkin. Agmundrin ja Knutin vuoteet saunamajaan sijaten Runa oli peitellyt vuoteeseensa jo kerran herämään ehtineen Lenankin.
     Kiirehtimättä Runa oli vaihdattanut nuoren tytön ylle puhtaan yöasun, mutta pahasti turpoamassa oleviin kasvoihin Runa ei ollut tohtinut koskea. Kaikista kosketuksista hermostuva tyttö oli saanut Runan tyytymään vain peittelemään Lenan hellästi vuoteeseensa.

     Vuoteelleen sikeästi nukahtaneen pojan tuhisevaa hengitystä kuunnellen Agmundr oli maannut vuoteellaan tunteja valvoen. Hän oli kuunnellut vanhan hirren narinaa syysmyrskyn riepotuksessa. Laskenut hirsikaton oksanpakoja. Unen seikkaillessa ikkunoita hakkaavan sateen rummutuksen tahdissa oli viimein paikallaan olemiseensa kyllästyen mies noussut. Hän oli kiskonut ylleen vaatepartensa ja kulkenut takaisin kevyesti valaistuun tupaan.

     Agmundr oli tottunut elämään odotuksen kanssa. Hän kykeni odottamaan hiljaisuudessa. Laskelmoimaan aikaansa siinä missä seuraamaan tulevan saapumista.
     Vuoteessaan lepäävää tyttöä katsellen Agmundr murahti tyytymättömänä. Tuvan pöydän ääreltä jakkaran napaten mies kulki sairastupaan.

     Jakkaran vuoteen vierelle laskien Agmundr jatkoi hiljaisuudessa istumista. Hän ei pitänyt kiirettä tai odottanut mitään tapahtuvaksi. Yön pimeydessä mies kaiveli puukollaan kynnenalusiaan ja kuunteli tuvan rauhallista sykettä.

     Takassa räiskyvän tulen leimua keskittyneesti kuunnellen Agmundr tuijotti tyhjyyttä. Ajottaiset äännähdykset mitä kipu vuoteella makaavasta tytöstä irrotti sai miehen laskemaan katseensa tytön pahoin runneltuihin kasvoihin.

     Vaikeasti voihkaisten tyttö hätkähti hereille vuoteeltaan. Kivun iskiessä kuin tuhat tulista rautaa lihaansa Lena tunsi kivun nostattavan kyyneleet silmiinsä.

     Agmundr antoi tytön herätä. Mies ei estellyt tyttöä nousemasta tai noussut avustamaan tätä onnettomissa ponnistuksissaan nousta vuoteelta. Mies vain katseli ja kuunteli. Seurasi kuin haukka saalistaan, joka oli niin pökerrryksissä että tuskin ymmärsi miehen olevan edes läsnä.

     Värisevällä kädellään turvonnutta suupieltään koskettaen tyttö säikähti tuntemaansa poltetta. Kipu ei ollut Lenalle vieras muoto elämää, mutta ennen kipu ei ollut verrattavissa tuskaan, joka riepotteli hakattua, murrettua kehoa.
     Hengityksen rahistessa kipeäksi hakattujen kylkien välistä tyttö voihkaisi ja painui kumaraan.

     Vasta silloin, hetkenä jolloin tyttö oli romahtaa kivun vyöryttämiin kyyneliin Agmundr nojautui eteenpäin. Tuolin kevyt narina sai Lenan havahtumaan, mutta mikään ei kertonut tytön ymmärtävän kuulemaansa.
     "Mitä sinulle tapahtui?" ilmaan kysymyksensä heittäen Agmundr nojautui eteenpäin tyttöä katsellen. "Kuka pieksi sinut tuohon kuntoon?"

     Lena vavahti. Kivusta vaiko kylmästä? Muistotko tyttöä raapivat? Tai muistiko tyttö edes yön aikaisia tunteja? Lasittunein silmin eteensä tuijottaen Lena tuntui hetkeksi unohtuvan oman maailmansa syövereihin. Ymmärsikö tyttö välttäneensä tuonelan ja helvetin? Vai toivoiko tyttö vielä mielessään kuolemaansa?

     "Lena?" tyttöä katsellen Agmundr odotti, ja antoi painostavaksi muovautuvan hiljaisuuden puhua puolestaan.

    "Minä...minä en muista..." päätään pudistellen Lena henkäisi itkuisesti.

     "Kyllä sinä muistat", eteenpäin nojautuen Agmundr antoi katseensa pureutua nuoren naisen kasvoihin. "Kuka teki tuon sinulle Lena?" äänensä painon tummuessa Agmundr muuttui uhkaavammaksi tyttöä silmäillessään. "Sinun on kerrottava minulle."

     "Isäni teki tämän..." kuiskaus, tuo tuultakin hentoisempi ääni värisi.

***

     Kaksi viikkoa myöhemmin.

     Hengityksen kulkiessa ahtaana puistatuksena läpi sinertävän mustiksi potkittujen kylkiensä Lena liikkui hitaasti ja kankeasti. Sinnikkäästi tyttö kuitenkin halusi tehdä oman osuutensa aikana, jona hän oli maannut kyvyttömänä Runan sairasvuoteella. Vuoteensa peitettä hitain, rauhallisin elein suoristaen Lena pysähtyi hetkeksi pitelemään kylkeään kivun väristyksen ravistellessa koko kehoaan.

     Hetken aloillaan huohottaen Lena koetti suoristaa selkänsä. Kivun irvistyksen repiessä tytön suupieliä oli Lenan hamuttava tukea seinälaudoista.

     Säälittäväksi ja heikoksi itsensä tuntien Lena huokaisi ja vääntäytyi suoraksi. Eteenpäin vierivät päivät olivat valtaosaltaan unohduksissa. Viimeisten parin päivän aikana Lena oli koettanut muistella ensimmäisten päivien kulkua. Hän kykeni muistamaan vain isänsä raivon. Sellaista vihaa Lena ei ollut muistanut nähneensä isänsä silmissä koskaan aikaisemmin. Hän ei edes tiennyt syytä mikä oli ajanut isänsä siihen tilaan, että tämä oli tarttunut kättä pidempään ja lähes tappanut hänet niille sijoilleen.
     Entä pelastajansa? Lena ei kyennyt muistamaan kasvoja...ei juuri mitään. Oli vain sumuinen muistikuva kosketuksesta. Pehmeästä sipaisusta niskassaan, tummasta äänestä joka oli häntä rauhoittanut...
      Turhautuneena muisteluilleen huokaisten Lena kulki kyökkitupaan.

     "Runa?" tupaan kulkiessaan Lena katseli ympärilleen.

     Hiljaisuus parantajan kotona ihmetytti nuorta tyttöä. Kotonaan hän oli oppinut pelkäämään hiljaisuutta. Hän ei osannut ymmärtää seesteistä rauhaa, joka leijui tuvan mausteisessa ilmassa. Kuivaa palaa kurkustaan alas nielaisten Lena katseli seinustoilla kuivumassa olevia yrttejä. Syksyn viimeisiä kukkivia, itselleen tuntemattomia kukkia katsellen Lena kurottui sipaisemaan kellertävän kukan terälehteä.
     Hänen sydämensä kuin mielensäkin lepäsi rauhassa tuolla katseilta suojaisassa mökissä. Tunne, jota hän ei ollut aikaisemmin tuntenut, nostatti pitkästä aikaa hymyn särjetyille kasvoille.

      Lena parahti ääneen katsoessaan lautasta.

      Löydettyään itsensä yksin Runan talosta hän oli ajatellut pienen hetken ajan yrittävänsä maksaa takaisin edes pienen palan siitä avusta ja huolesta mitä Runa oli vuoksensa kantanut.  

     Paljonpa iloa tai apua Lena ei tuntenut itsestään olevan. Pelkkä palaneiden leipästen tuoksu sai tytön puhkeamaan kyyneliin.

     "Lena?" tytön aikoessa ulko-ovelle Runa ennätti avaamaan oven salvastaan ennen kuin Lena onnistui kadottaa silmistään mustaksi palaneet leiväskäiset.

      "Anteeksi", Lena kuuli itsensä vaikertavan säälittävämmin kuin olisi halunnut. "Minä vain...minä yritin", lauseensa muuttuessa pelkäksi soperrukseksi antoi Lena sanojensa jäädä ja vaikeni.
     Runa katsahti palaneisiin leiviskäisiin ja hymyili pienesti. "Ei se mitään Lena. Autan sinua tekemään uusia."

     Hetkeä myöhemmin Runa kumartui nostamaan leiväskäisiä pienen uuninsa kivilevyltä.

      "Kas tässä", voinokareet leiviskäisten päälle sipaisten Runa katsahti vierellään seisoneeseen tyttöön. "Opit vielä kaikki tarvitsemasi niksit, pieni uunini oli haaste minullekin."
     Yrittäen piristää maahan lyötyä tyttöä Runa hymyili pehmeästi.

     "Tulehan...sinun on syötävä jotain", leiväskäisillä pöydän kattaen Runa seurasi silmäkulmastaan vieraanaan asuvan tytön vaikeaa liikkumista. "Vaihdatan kylkesi haudesiteet vielä tänään."

     "Kiitos Runa", katettuun pöytään istuutuen Lena laski katseensa murheellisena täydellisyyttä huokuviin leipiin. Sulava voi sai Lenan pidättelemään hengitystään.

     Muutaman suullisen leipästä kurkustaan alas pakottaen Lena tunsi kyynnelten nousevan suurina karpaloina silmäkulmiinsa.  "Runa?"  

     "Niin?" itselleen lautasellista kattaen Runa kysäisi kulkiessaan tuvan poikki pöydän äärelle.
     "Minä...minä taidan kantaa lasta..."

***

Tyllerön terveiset:
Sellainen osa. Muutaman viikon suunniteltua myöhässä, joten päädyin lisäämään osaan kohtia mitä en aikaisemmin ajatellut. Itsekseni olen tässä pohdiskellut, että mahtavatko kuvani olla liian tummia?  En itse esim.puhelimellani yleensä tajua mitä kuvat edes esittävät, mutta läppärini kanssa tuijoteltua kuvat näyttävät ihan riittävän kirkkailta. Mitä mieltä olette?