10. Lähdön aatto

Taustalle

     "Hän on kysellyt perääsi", Rangvald oli todennut nojatessaan hirsilinnan keittotuvan ovenpieleen. Jo kylmentynyttä,  villisianlihalla ruokaisaksi tehtyä keittoa lusikallaan hämmentäneenä Runa oli hätkähtänyt hereille ajatuksistaan miehen ääneen. Sanomatta miehelle sanaakaan Runa oli nostanut lusikallisen kylmää keittoa huulilleen välttääkseen vastaamatta miehelle. 

     "Ja hän tulee kyselemään perääsi loputtoman pitkään ellet mene tapaamaan häntä", mies oli jatkanut.  

Naisen syömistä tovin seurattuaan Rangvald oli liikahtanut ja astellut kovia kokeneen pirttipöydän ääreen, nojautunut pöytää vasten ja tuijottanut herkeämättä kylmää lihanpalaa kielellään pyörittävää naista. 

     "Rangvald", suupalansa nielaisten Runa oli aloittanut: "Minä tein sen minkä pyysit. Ei enää pyyntöjä."

     "Se en ole minä joka tässä pyytelee Runa."

      "Haluatko mieluummin että hän repii itsensä irti vuoteesta ja lähtee etsimään sinua? Hmm? Onko se parempi vaihtoehto?" Rangvald oli kysynyt tiukasti Runaa tuijottaen.
     "Viet ruokahaluni", tumman ruskeiden silmien tuijotukseen vastaten Runa osoitti pahansuovasti miestä puulusikallaan.
     "Pah. Et ole syönyt kunnolla pariin päivään."
     Hetken syyttävän hiljaisuuden pyöriessä hiekkamyrskyn tavoin keittopirtin hiilen peittoamilla kiviseinillä Runa huokaisi äänekkäästi: "Hyvä on. Hyvä on. Minä menen tapaamaan häntä. Kenties on aivan asiallista hyvästellä hänetkin."
     "Hyvä", tyytyväisenä Rangvald suoristi selkänsä antamatta katseensa kuitenkaan jättää piinattua naista rauhaan: "En silti pidä viisaana päätöstäsi lähteä ennen kevättä."
     "Rangvald."
     "Kunhan sanoin", kätensä antautumisen merkiksi ilmaan nostaen raavas mies oli naurahtanut ja vilkaissut kylmää lautasta naisen edessä päätään puistellen. 

     Miehen kanssa käymäänsä keskustelua läpi käyden kerta toisensa jälkeen Runa oli viimein antanut periksi. Prinssin terveyden alkaessa kohentua hyvää vauhtia, oli Runa viettänyt mahdollisimman lyhyitä hetkiä miehen luona.
     Hoitosalvojensa ja -yrttiensä voiman "potkua" antavasta vaikutuksesta kiitosta saaden Runa oli koettanut vältellä jokaista mahdollista ihmiskosketusta niin pitkään kuin oli ollut mahdollista. Tietenkään siinä onnistumatta. Päivittäiset kohtaamisensa Rangvaldin tai Gumarichin palveluskunnan kanssa eivät olleet jättäneet häntä rauhaan. Ei edes tuolloin, kun hän oli viimein toivonut voivansa laskea päänsä muhkuraiselle tyynylle ja vetää paksun, puhtailla oljilla täytetyn täkin ylleen.

     Rystysillään kevyesti tammiovea koputtaen Runa työnsi rautarenkaisesta vetimestä oven sen verran auki, että hän kykeni siitä kulkemaan. Hän ei ollut juuri sanoja vaihtanut vuoteessa makaavan miehen kanssa. Tajuttomana ja tuskiensa sokaisemana Aksel ei juuri järjellistä päivää ollut Runan saapumisen jälkeen nähnyt.
     Prinssillä ei suinkaan ollut myös minkäänlaista käsitystä yöstä, joka oli lyönyt sammuneen sydämen uudestaan eloon. Tuon kokemuksen väsyttämänä ja riuduttamana mies oli suurimman osan ajasta vain nukkunut. Hämmästyttävän nopeasti parantuvien haavojen siteet vain vaihtaen Runa oli pitänyt huolen, että ruoan, juoman sekä kaiken muun hoiti Gumarichin oma palvelusväki.

   
     Kruununperillisen, Akselin huoneeseen kulkiessaan Runa tunsi itsensä jännityneeksi. Aavistuksen jopa hermostuneeksi. Kuoleman värittämän yön jälkeen Runasta tuntui mahdottomalta kohdata mies, jonka vuoksi hän oli ollut valmis uhrautumaan.

     "Mitä ihmettä sinä teet?"
Kaikista aikomistaan kohteliaisuuksista poiketen Runa kuuli itsensä kysyvän aidon hämmästyneenä nähdessään miehen jalkeilla.

   
     "Kuulitko sinä ollenkaan? Aksel - sinun pitäisi olla lepäämässä eikä jalkeilla kohentamassa tulipesää. Se on jonkun muun hoidettava. Oletko sinä aivan ---"

     "Aivan mitä?" Aksel kysyi tummalla, pehmeällä äänellä joka ei enää takerrellut tai ollut kuivuuden riuduttamaa kähinää. "Sekaisinko?"
     "Jotain sellaista", empien vastaten Runa sai sanotuksi. Hänen katseensa tarkasteli suoraryhtistä miestä, joka ensimmäisen kerran seisoin hänen nähden omin jaloin, huojumatta, vahvana.

     "Jos kävisit luonani muutenkin kuin esittäessäni nukkuvaa - tietäisit että minäkin osaan kävellä. Puhumattakaan takkatulen elävöittämisestä", arvekkaat kasvonsa hienoisesti liikkeestä poltellen Aksel vastasi tympeästi, mutta jossain sanojensa takana miehen puheessa kylpi aavistus hyväntahtoista vinoilua.

     "Vinoile sinä vain, mutta minä olen tosissani - "Runa aloitti topakasti prinssin nuhtelun.
     "Enkö minä sitten ole?" naisen äkkiseltään keskeyttäen Aksel katseli huvittuneena huoneeseensa ilmaantunutta naisen muodossa saapunutta pyörremyrskyä.

     "Aksel, et sinä voi toimia miten mielesi tekee. Haavasi ovat vasta parantumassa, ties mitä tahansa voi mennä vikaan jos alat liikkumaan mielipuolisesti ympäriinsä."

     "Runa", vaientaakseen Runan Aksel toisti painokkaasti naisen nimeä uudestaan, ja vielä toistamiseen saadakseen puhetulvan siivittämän olennon hiljaiseksi: "Minä kuljin vain muutaman metrin - kutsutko sitä jonkin sortin vaellukseksi?" tiukasti naista katsellen Aksel antoi hymyn nostaa toista, vielä mustelman vivahteikkaasti värjäämää suupieltä: "Rauhoitu herran tähden. Osaan kyllä varoa. Uskoisin, että tiedän missä rajani menevät."

     "Hyvä on", miehen sanojen alla myöntyen Runa huokaisi tyytymättömänä. Arinbjornin miehistä kumpainenkin tuntui saavan naisen nöyrtymään tahtoonsa turhankin helposti. Itseään aavistuksen jopa sättien ylitsepursuavasta huolehtimisestaan Runa viittasi miestä vuoteen suuntaan: "Anna kun vaihdan siteesi kuitenkin. En luota sanoihisi ilman että näen haavan pysyneen kiinni."
     Hymähtäen Aksel pyöräytti silmiään, mutta suostui istuutumaan ja asettumaan aloilleen.

***

 Taustalle

     "Luulen että minun työni on täällä tehty", käsistään vaihtamansa siteen tottuneesti pöydälle laskien Runa vilkaisi hymyillen miestä. "Mutta se ei tarkoita, että voisit niin vain nousta", vuoteen reunalta nousevaa miestä moittien Runa ei kuitenkaan voinut olla naurahtamatta. Kykenemättä uskomaan edessään jääräpäisesti toimivan miehen kykyjä suuren valtakunnan vastuunkantajana -  Runasta tuntui että hän puhui lähinnä kuurolla vuohipukille kuin korkea-arvoiselle ylhäistöläiselle.

     "Hyvä on. Et ole enää minun ongelmani. Minä luovutan", huokaisten ja olkapäitään kohauttaen Runa liikahti poimiakseen mukaan tuoman yrttipussukkansa tuolilta, jolla se oli avonaisena levännyt jo päiviä. "Oli miellyttävää tutustua Aksel. Toivottavasti et uudestaan eksy karhun tielle", puhuessaan laukkunsa nahkalenkkejä toisiinsa sitoen Runa suoristi selkänsä hymyillen miehelle: "Minun on aika lähteä kotiin."

     Huoneen laskeutuvassa hämärässä Runa kuitenkin havahtui kosketukseen. Aksel, joka vaitonaisena oli katsellut pakkaavaa naista nosti kätensä ja tarttui isolla. lapiomaisella kämmenellä pehmeästi Runan käsivarteen.

     Sydämensä villisti rinnassaan pamppaillen Runa seisoi hiljaa prinssin edessä. Suurien teräksen harmaiden silmien edessä hän tunsi punan nousevan poskilleen, sillä Aksel ei rikkonut hiljaisuutta. Mies vain seisoi edessään, kohotti kätensä ja sipaisi mustia, villisti lainehtelevia hiuksia antaen suortuvien liukua ahavoittuneiden sormiensa lomasta.
Aksel antoi katseensa tarkastella jokaista täydellisyyteen hiottua piirrettä Runan kasvoilla.

     "Aksel --- mitä sinä teet?" hiljaa kysyen Runa nielaisi sydän rintalastansa alla kiihtyvästi lyöden.

     "Sinä olet pelastanut minut jo kahdesti", tummalla, karhumaisen pehmeällä, rauhallisella äänellä puhuen Aksel totesi pelastajaansa katseellaan tutkiskellen: "Minä muistan sen yön Runa", hiljaisesti jatkaen mies jatkoi: "Minä kuolin, enkö kuollutkin?"
     "En tiedä mistä sinä puhut", vaimeasti vastaten Runa nielaisi.
     "Tiedät vallan hyvin..." kätensä naisen kaulalle nostaen Aksel tunsi kiihtyvän sydämen sykkeen silittävän kosketuksensa alla. Pehmeästi mies antoi sormiensa vaeltaa naisen niskaan: "Minä näin valon, tunsin tyhjyyden. Olin pimeydessä...kunnes kuulin sinun äänesi."

     "Tunsin surusi Runa", kätensä kapealle uumalle laskien Aksel kuroi kiinni kaksikon väliin jäävän ilman: "Ja minä halusin palata luoksesi tuntiessani sinun kaipuusi. En eläissäni ole kaivannut niin paljon elämää, en ketään...en mitään. Ainoa asia mitä halusin, oli nähdä sinun kasvosi uudelleen. Ja sinä toit minut takaisin", naisen sumuisia silmiä katsellen Aksel kumartui kohti pelastajaansa.

     Huulensa naisen huulia vasten pehmeästi painaen Aksel veti Runan kevyesti syliinsä. Kätensä naisen ympärille kietoen Aksel antoi suudelman hitaasti venyä, vaihtua ensimmäisestä kokeilevasta kosketuksesta toiseen, syvempään, humalluttavan hekumalliseen suudelmaan.

     "Näin sinut siinä valkeassa hohteessa. Et tiedä miten paljon jo tuolloin halusin sinut vain luokseni Runa", suudelman hiipuessa Aksel kuiskasi käheästi. "Olisin antanut mitä vain ---"
     Kuvioidun kämmenen noustessa esteeksi huultensa eteen Aksel vaikeni. Pehmeän, siron käden kosketus arvekkailla kasvoillaan sai miehen värähtämään mielihyvästä.

     Runan voimakkaiden käsivarsiensa syleilyyn uudestaan vetäen Aksel hymähti pehmeän kämmenen painuessa poskeaan vasten. Naisen huulien kosketus oli huumaava, lumoava, viipyilevä omillaan.

          Vastentahtoisesti syliinsä nostaman naisen laskien Aksel katseli vaitonaisena sumuisen meren loistetta edessään. "Jää luokseni", vaimeasti lausuttu pyyntö miehen huulilta sai naisen värähtämään.

      "Runa?"
Askeleen kauemmaksi prinssistä ottaen Runa seisahtui miehen ottaessa kiinni naisen käsivarresta.

      "En voi jäädä", sydämensä pakahtuvat lyönnit, tunteidensa myllerryksen, miehen huumaavan vaikutuksen - kaiken tuntemansa taakseen sysäten Runa puisteli päätään. "Minun on mentävä."

     "Loukkasinko sinua? Satutinko minä?"

     "Ei, et mitään sellaista", päätään puistellen Runa sai vastatuksi vaikka sanoistaan jokainen tuntui takertuvan kielelleen.
     "Minä en ymmärrä."
     "Minä - minä en kuulu sinun maailmaasi Aksel", sanansa huuliltaan pakottaen Runa sai vaikeasti sanotuksi.
     "En usko sinua."
     "Sinun on pakko. Ole niin kiltti. Aksel", katseensa vaivoin miehen silmissä pitäen Runa huokaisi vapisten: "Hyvästi."

     Selkänsä miehelle kääntäen Runa poimi sängylle nostamansa yrttipussukkansa kiiruhtaen kohti suljettuja ovia.

     Sanattomana naisen perään katsoen Aksel ei lähtenyt Runan perään. Ei vaikka hän niin olisi voinut tehdäkin. Jokainen mielivaltaisesti mylvivä solunsa olisi halunnut mennä kadonneen naisen perään, mutta järki piti prinssin paikallaan.

     "Mutta sinä olet maailmani Runa..." hiljaisuudella puhuen Aksel kuuli itsensä lausuvan.

***

Hips,
Sellainen osa :). Kommentit ovat aina toivottuja ja haluttuja - ne pitävät tarinan elossa ja liikkeessä kun kirjoittajana hykertelen mielihyvästä palautteita lukiessa. Ja palautteet pitävät osien ilmestymistahdin nopeana, silllä pitäähän sitä kommentoijia jotenkin kiittää :). Jätähän siis tervehdys niin me palaamme taas uuden osan merkeissä mahdollisimman pian.

-Ty

09. Voiman kirous

EDIT:

     Osaa korjailtu tekstillisesti (15.3). Ei ikinä, ikinä pitäisi vähän väsyneenä, nälkäisenä ja kipeänä koettaa kirjoittaa toimivaa osaa. Herranjesta mitä aivopieruja. Suosittelen lukemaan (silmäily riittää) osan uudestaan, sillä nyt siinä on jotain järkeäkin ja kirjoittaja tyytyväinen.

- Tylle

Taustalle

Yö oli synkin miesmuistiin. 

Pimeä. 

Ahdistava.

Tuskallinen. 

Lamaannuttava. 

Arinbjornin kruununperillinen, 

prinssi Aksel Hursvaara 

oli kuollut tuon yön pimeimmällä hetkellä.

     Ikkunasyvennykseen musertuneena istuutunut Runa tuijotti vuoteella liikkumatta makaavaa miestä. Tätä lukuisat, sadat, tuhannet kerrat aikaisemmin katselleena Runa tuijotti lasittunein, kyynelöittynein silmin rintakehää joka ei enää noussut.

     Kuolema oli vienyt miehen mukanaan syvään, ikuiseen uneen.
Lamaantuneena Runa piteli päätään antaen kyynelten valua pitkin poskiaan. Epäusko puristi sykkivän sydämen kasaan. Hän ei kyynelehtinyt saati surrut epäonnistumistaan vaan menetystä. Menetys, jollaista nuori parantaja ei ollut kuvitellut joutuvansa tuntemaan äitinsä lähdön jälkeen riipoi ja kidutti surun valtaamaa mieltä. Yhteiset hetket, aika, joka oli polkenut päiviä paikallaan miehen sairasvuoteen äärellä oli muodostanut salakavalan siteen kahden kovin erilaisista maailmoista olevien ihmisolentojen ympärille.

     Tunteja ikkunasyvennyksessä istuen Runa viimein repi itsensä seisaalleen. Takan valaisemassa huoneessa Runa antoi sormiensa hipoa vuoteen korkeita puulaitoja. Vuoteelle lepoonsa asetellun prinssin rinnan päälle asetettuja, viilenneitä käsiä koskettaen Runa katsoi silmät kyynelissä kuolleen prinssin kasvoja. Menetys.  Tunne, joka poltti kuin myrkyllinen happo hänen sisintään oli vieras - voimakas, hulluuteen ajava tuntemus.

     Syvään hengittäen Runan kasvojen ilme kiristyi. Hänen vaihtoehtonsa olivat vähäiset. Lupaus, kauan sitten tehty, säikähtäneen lapsen vannoma taisteli vuoteella makaavan miehen aiheuttamaa surua vastaan.

     Muutaman askeleen vuoteesta kauemmaksi ottaen Runa levitti kätensä ja hengitti hyvin syvään. Niin syvään kun hän ikinä pystyi.

     Nopeammin kuin Runa ehti ymmärtää, alkoivat ihonsa kuvioiden muodot poltella kuumottavalla tavalla ihollaan. Voima, joka käyttämättömänä, mutta voimakkaana eli nuoressa naisessa sai Runan taivuttamaan tuskaisena päätään. Tukahduttava, hallinnoimaton energia silmiensä takana sai hänet parahtamaan kivusta.

     Kohina ihonsa veressä oli vähällä saada Runan lopettamaan Voimansa kutsuloitsun.

     Kyyneleen toisensa jälkeen vuodattaen Runa piteli vapisivia käsiään ilmassa. Verensä johdattamana Runa tarrautui kiinni muistoon vuoteella makaavasta miehestä.

     Hetki hetkeltä voimakkaampana kasvava hohde voimistui Runan ympärillä. Nuo pienet, tuskin tulikärpästä suuremmat hohtopisarat yhdistyivät toisiinsa kasvattaen kokonaan.
 

     Katseensa tiukasti katossa pitäen Runa tunsi vieraan, mutta hyvin omaksensa tunteman tulen ympärillään.

     Hohdetähdet kasvoivat kokoaan niin, että saavuttaessaan suurimman mahdollisen muotonsa ne räjähtivät ilmassa, synnyttäen tuon suuren usvaisan hohteen Runan, ja Akselin kuolinvuoteen ympärille.

     Kätensä kuin unen hohtoisessa transsissa kuolleen miehen rinnalle laskien kasvoi valkea hohde kaksikon ympärillä. Tuskaisena kipuna kättensä läpi kuolleen, viileän ihon tuntien Runa halusi vain vetää kätensä pois - mutta hän ei tehnyt niin. Hän ei kyennyt...ei enää.

     "Anna anteeksi Aksel..." katseensa miehen kasvoihin nostaen kävi kipu ylitsevuotaksi, jolloin katse usvaisten silmien takana pimeni.

***

Taustalle

     Pimeys humisi kaikkialla.

Katseella ei ollut minkäänlaista kiinnekohdetta.

Ilmassa kaikui vieraat, mystisen kielen sanat,

 jotka muodostivat kuin laulua tuolla kaukaisuuteen kumisevassa mustuudessa. 

     Tuntematta painoa askeltensa alla Runa käveli tuossa pimeydessä. Hän ei hengittänyt. Hän ei tuntenut kehonsa eloa. Hän vain eteni tuossa loputtomuudessa osaamatta murehtia määränpäätään, olinpaikkaansa tai tulevaa.
     Johdatus näytti hänelle tietä.

      "Olen odottanut sinua", tumma, särisevä, raskas ääni kantautui pimeässä.

      Järkkymättömänä Runa näki kuinka ilmassa, itseään monta kertaa suurempi hahmo lipui kevyesti kuin höyhen itseään kohden.
      "Kuka olet?" pelokkaana, kuiskausta tuskin kantavammalla äänellä Runa kysyi.
      "Kukako olen?" ääni mustuudessa nauroi: "Olen voimiesi lähde... Hyvyytesi vastakohta itse Pahuus. Elämäsi vastakohta Kuolema...Olen Noitakuningas Nergüi siinä missä sinä olet Noitatyttö Runa."
   

     Paljasjalkainen, lihansa, verensä ja elonsa kauan sitten menettänyt hahmo raskaassa panssariviitassaan lähestyi pimeydessä. Olematon tuuli lepatti viitan raskaissa liepeissä, vaikka tuo tuuli ei Runaa koskettanut.

     "Amidan tytär - kaunis pikku Runa....metsän suloisin laululintu", ääni sävähti naurun hykerrykseen: "Tyttö, jonka äitinsä niin kovasti tahtoi pelastaa ja suojella....mutta täällä sinä olet."
     Maireasti kallistuva pää tutkaili saapunutta peittelemättömästi. Ojennettu, kauan sitten mädäntynyt käsi suoristui koskettaakseen Runan mustia hiuksia.

     Kämmen ei koskaan kuitenkaan nuorta naista tavoittanut, sillä paksuun viittaan itsensä varjostanut olento värähti. "Mutta et tullut äitisi vuoksi..." huulettomille kasvoille nouseva hymy sai pupillittomat silmät kohdistumaan Runaan. "Ha ha ha - olet täällä nuorukaisen vuoksi."

     "Äitisi vannotti sinua lupaamaan ettet ikinä yrittäisi hakeutua luokseni. Muistathan? Mutta siitä huolimatta...täällä sinä olet", kokonaiseen hahmoonsa muodostuen Noitakuningas Nergüi liukui nuoren naisen eteen ja seisahtui. "Olen utelias, nuori Runa, onko prinssi käyntisi arvoinen?"

     "Haluan pelastaa hänen henkensä."
     "Niin tietenkin, niin tietenkin - samaa äitisi, Amida, minulle kertoi minulle hänen ollessaan täällä teidän vuoksenne."
     "Meidän vuoksemmeko?" noitakuninkaan sanoista hämmentyen Runa takertui kiinni kuulemaansa.
     "Niin", tyytyväistä naurua hykertäen noitakuningas sipaisi Runan hiuksia pitkillä luusormillaan: "Hän hakeutui luokseni pelastaakseen sinut ja veljesi Brynjarin... Mutta sellaisen teon tekeminen maksoi hänelle hyvin paljon."
     "Minä..,minä en ymmärrä."

     "Oi....siitä on vuosia, elimme ajassa jolloin sinä ja veljesi olitte vielä kovin pieniä. Onnettomia surkimuksia vailla ymmärrystä elämän arvosta. Olitte sairastuneet kuumetautiin niinkuin monet muutkin lapset tuohon aikaan. Maan ylle sipaisemani tauti eteni kuin kulovalkea. Ah, niin kaunista, sievää ja suloista surua...Kuolemanne oli täysin varmaa, mutta Amida halusi teidät kaksi pelastaa, jolloin hän tuli luokseni. Mutta minä en tee mitään ilmaiseksi. Hän tarjosi henkeään, mutta yksi henki kahdesta --- se on kovin epäreilua. Kovin sopimatonta...jolloin hän antoi minulle kauneutensa, kuin elinvoimansakin. Kaiken, mutta kaksi henkeä...kaksi henkeä vaatii enemmän. Enemmän mitä Amida osasi odottaa."

     "Elämä ei ole koskaan halpaa, saati ilmaista, jolloin teimme meitä molempia miellyttävän kaupan teidän elämästänne. Hän luovutti minulle kaiken kykenemänsä, mutta halusin jotain suurempaa, jotain minua miellyttävämpää. Tuska Amidan silmissä oli minulle kuin aarre kaiken keskellä, jolloin hän lupasi lähteä, jättää sinut ja veljesi heti kun Brynjar täyttäisi kolmentoista ja olisi tarpeeksi vanha pitääkseen teistä kahdesta huolen..." katseensa alas Runaan laskien Nergüi kallisti päätään.
    "Muistatko sen päivän Runa? Päivän, jolloin äitisi polvistui eteesi, siveli kiharaisia hiuksiasi, halasi ja vannotti ettet ikinä - ikinä- puutu Kuoleman tahoton?" naista tarkastellen noitakuningas sipaisi pitkää, karkeaa viiksikästä suupieltään: "Kaupanteko elämästä on kallista laululintuseni...vieläkö haluat ryhtyä siihen?"

     "Haluan pelastaa hänet", hiljaisella äänellä haluamansa toistaen Runa katseli noitakuningasta järkkymättä, vaikkakin pelon turruttamana.
     "Oh...onko tämä mies, tämä tulevaisuuden kuningas suurine odotuksineen maksusi arvoinen? Todellako...? Tsk. Tsk. Tsk. Olet kovin nuori Runa. Kovin viaton...kovin kovin tietämätön."
     "Hän...Aksel...on kaiken sen arvoinen mitä maksuksi asetat."
     "Kuolema elämästä..." noitakuningas lausahti kepeästi.

     Nähdessään Runan henkäisevän nopeasti ja tahdittomasti noitakuninkaan kasvoille nousi huuleton, tyytyväinen hymy, joka ei laskenut silloinkaan kun nainen nyökkäsi hyväksyvästi: "Hyvä on. Minä pelastan prinssisi hengen, mutta vaadin maksuksi sinun henkesi."
     Kalpeaa nuorta naista katsellen Nergüi nosti sormensa pystyyn: "En kuitenkaan vaadi velkaasi maksettavaksi tässä ja heti, sillä onhan minussakin herkkä puoli...Nuoruutesi kiehtoo minua, kovastikin. Tulen vaatimaan henkesi sillä hetkellä kun elämässäsi kohtaat onnellisimman hetken."

     "Haluan sinun kokevan suurimman onnen mitä elämäsi koskaan tulee sisältämään, mutta riistän elämäsi sen hetken ensimmäisillä sekunneilla. Sen verran minä sinulle aikaa annan. Olenhan minä niin armollinen sinulle nuori Runa..."
     Noitakuninkaan sanat äkillisessä pimeydessä kauas kantoisena kuminana mylvien Runa haukkoi henkeään. Lupaus oli rikottu. 

     Syvään henkeä edelleen haukkoen Runa katseli holtittomasti täriseviä käsiään. Sädehtivä valo ruumiistaan miehen kehoon siirtyen Runa katseli kuinka kätensä antoivat elämänsä valon siirtyä nuoreen prinssiin.

     Kämmentensä alla nousevan rintakehän tuntien kuollut mies huokaisi raskaasti.

     "Olet elossa", värisevä, puutunut henkäys huuliltaan laskien Runa katseli väsyneenä, mutta voipuneena miestä, jonka rinnan alla sammuneena maanut sydän alkoi jälleen sykkiä.

***

Taustalle

    Suuren ruhtinassalin takassa nousevat liekit lämmittivät kylmiä, kohmeen kiduttamia sormia. Talvi oli tosiaan saapunut, eikä suuri hirsilinna kyennyt pitämään luonnon kylmää kouraa loitolla niinkun oma pieni mökkinsä siinä onnistui.

     Runa olisi halunnut paeta Henningenistä. Koko maasta mikäli suinkin vain mahdollista.. Hän halusi sulkeutua omaan mökkipahaseensa, mutta tieto nuoren prinssin tointuneesta tilasta sai ruhtinaan vaatimaan nuoren naisen läsnäoloa vielä pidemmäksi aikaa. Tekonsa oli jäänyt omaksi tiedokseen, mutta noitakuninkaan sanat vihloivat hänen mieltään. Hän ei tiennyt kumpi asia painoi mieltään raskaimmin; ymmärrys kuolevuudestaan vai tieto siitä, että Amida, hänen äitinsä oli vielä mahdollisesti elossa.

     Amida, hänen ja Brynjarin äiti oli kadonnut keskikesän lämpimään yöhön vuosia sitten. Brynjar ja hän olivat selviytyneet kahden. Olihan heidän äitinsä pitänyt huolen heidän sairasvuoteeltaan nousemisensa jälkeen, että he osaisivat hyödyntää luontoa, viljellä maata ja selviytyä. Vasta nyt Runa ymmärsi, että heidän äitinsä oli tehnyt sen kaiken varmistaakseen että he selviytyisivät. Kasvaessaan hänen muistonsa äidistä olivat kuihtuneet, unohtuneet vaikka eivät olisi saaneet. Lupaus - pikkutytön itkusilmäinen lupaus oli ainoa asia, josta Runa oli pitänyt kiinni. Hän ei koskaan ollut kyseenalaistanut tekemäänsä lupausta, ei ennen...Ei ennen kuin Aksel, ei kuninkaallinen - vaan tuo karhun runtelema mies oli saapunut luoksensa.
     Ja mitä kuolemaansa tuli...

     Runan ajatukset katkesivat hänen kuullessaan varovaisen, siron ja pienen äänen selkänsä takaa.

     Suureen puutolppaan tukeutuen Gitta katseli varovaisesti noitanaista.

     Nuori nainen ei ollut koskaan tavannut noitaa, tai noidaksi kutsuttavaa ihmistä - eikä hän nähnyt tässä hirsilinnassa muutaman päivän asuneessa vieraassa mitään vaarallista.

     Heidän vieraansa, Runa, oli kovin etäinen ja hiljainen - sellaiseen myös ujo nuori nainen saattoi hyvin samaistua. Hän ei ollut äänekäs tai esillä mitenkään, hän viihtyi omissa oloissaan siinä missä Runakin.
     Olihan heidän vieraassaan tietenkin tuota poikkeuksellista kauneutta jollaista Gitta ei ollut koskaan nähnyt, mutta tuskin sellainen kelpaisi noidan määritelmäksi?

     "Anteeksi - ", Gitta sai sirolla, pehmeän heiveröisellä äänellään sanottua saaden takan äärellä seisoskelevan naisen huomion.
     "Niin?"

     Aikansa rohkaisduttuaan Gitta askelsi Runan luo, sekä tervehti tätä.
     "Nimeni on Gitta...olen..olen ruhtinaan tytär."
     "Minä olen Runa ."

     "Tiedän - tai tarkoitan, että olen kuullut sinusta paljon", pieni puna kasvoilleen nousten Gitta häkeltyi omista tahdikkaista, reippaista sanoistaan niin että hetkeen nuori nainen ei tiennyt mitä sanoa.

     "Toivottavasti ette kovin pahoja kertomuksia", rauhoittavasti ruhtinaan tyttärelle hymyillen Runa katseli siroa olentoa edessään.

     "Ei, en suinkaan, tai niitäkin, mutta suuremmaksi osaksi pelkkää hyvää. Ja paransithan sinä prinssi Akselin. Kuka sellaisen jälkeen voisi enää pahaa puhuakaan."
     Gittan sanat saivat Runan hymähtämään ääneen: "Tein vain sen minkä voin. Yrttini toimivat vain paremmin kuin parantajanne."
     "Kenties", ujosti naurahtaen Gittan suuret silmät katsoivat vaivaantuneena hetken Runan ohi, kunnes uskalluksensa ja rohkeutensa keräten nainen jälleen nosti katseensa naiseen. "Pahastutko kovastikin jos pyytäisin sinua hetkeksi istumaan ja juttelemaan kanssani?"

     Ruhtinaan tyttären kehoitukseen suostuen Runa istuutui naisen seuraan.
     "Voinko auttaa teitä jotenkin?"
     "Ehm, en tiedä...toivoisin niin ainakin", empien vastaten Gitta pyöritteli hermostuneesti käsiä sylissään.

     "Haluaisin ainakin yrittää auttaa teitä parhaimpien kykyjeni mukaan, mutta kertokaa ensin mikä asia teidät noin murheelliseksi saa", rauhallisesti nuoren naisen vieressä istuen Runa katseli murheen miltein musertamaa naista, joka kävi omaa kamppailuaan rohkeutensa kanssa.

     "Tämä tuntuu ihan hölmöltä", aikeitaan jo katuen Gitta pudisteli murheellisesti päätään, mutta tuntiessaan Runan lämpimän käden rauhoittavan kosketuksen omallaan Gitta huokaisi. "Isäni ja kuningas Balladur ovat sopineet minun ja prinssi Akselin häistä. Ja minä mietin, osaatko sinä kertoa millainen mies hän on? Prinssi Aksel?"

     Nuoren ruhtinaan tyttären sanoja kuunnellen Runa häkeltyi niille sijoilleen: "Prinssi Aksel...en en oikein tiedä", sanoja suustaan takellellen Runa laski katseensa hirsilinnan paksuihin runkopuihin. "Tarkoitan, että en juuri ole ehtinyt tutustumaan häneen. Aikani on lähinnä mennyt hänen haavojensa hoitamiseen."

     "Kiitos kuitenkin", nopeasti paikaltaan nousten Gitta henkäisi: "Eihän minun olisi pitänyt kysyä sellaista ollenkaan. Ajattelin vain...Anteeksi."
     "Älkää pyydelkö anteeksi. Minäkin olisin esittänyt samanlaisen kysymyksen teidän asemassanne", Gittan surullisen pelokkaita silmiä katsellen Runa nosti huulilleen rohkaisevimman hymynsä: "Olen kuitenkin varma, että parempaa puolisoa saatte etsiä. Uskon, että Aksel, prinssi on hyvä mies sinulle."

     "Kiitos Runa. Sanasi auttoivat", Gittan lähtevää selkää hetken katsellen Runa suoristui ja jäi tuijottamaan tyhjin silmin eteenpäin...Mitä ihmettä hän oli kuvitellut?