07. Ruhtinas

Taustalle

     Hiljaisuus lepäsi suuren hirsilinnan varjoissa.
     Aamun ensimmäisillä valoisilla tunneilla juuri kukaan ei vielä liikkunut korkean vastaanottosalin tuntumassa. Piiat, rengit ja emännät olivat olleet valveilla jo useamman tunnin, mutta suursalin varjoissa istuva mies tuskin kuuli palvelusväen elämän aiheuttamaa mekastusta.
    Tiukasti pergamenttipaperiinsa syventyneenä mies hieraisi kaljuuntuvaa kohtaa niskassaan, mutta syventyi hyvin pian jälleen omaan maailmaansa.

     Jossain kaukaisuudesta käyvä viimaisen kylmä tuuli puhalsi ilmaa miehen papereiden lomaan saaden keskittyneet kulmat puristumaan ärtyneeseen ryppyyn. Ademar Hendereyen työ keskeytyi tavalla, jota mies ei ollut odottanut.

     Kiireiset askeleet kulkivat vääjäämättä pitkin autiota salia.

     Hampaitaan kiristellen saliin saapunut mies seisahtui lähelle työhönsä syventyneen miehen työpistettä. Hetken Ademar toivoi saapujan vain eksyneen reitiltään,  mutta herpaantumaton tuijotus kieli katseensa työssään pitävälle miehelle tulokkaan olevan tulossa hänen puheilleen.

     "Hetki", raskas, tyytymätön huokaus miehen parrakkaiden suupielten lomasta purkautuen Ademar laski musteeseen kastetun kynänsä antaen katseensa viipyillä keskeneräisessä työssään. Viikkoja hirsilinnan laajennusta suunniteltuaan tuntui sydäntä riipaisevalta jättää hyvälle alulle saatu työ kesken...varsinkin kun suunnitelmansa olivat viimeinkin tyydyttänyt Henningenin ruhtinasta.

     Korkealta jakkaraltaan alas liukuen Ademar suoristi kaapuaan, kunnes viimein hänen raskaiden kulmiensa alta soi vilkaisun tuohon keskiluokan kansalaiseen, joka oli hätäisesti pyyhkäissyt työsaappaansa, kääntänyt liian pitkän tunikansa hihansuut ylöspäin, sekä kastellut hiuksensa vetääkseen hömelön hiuspehkonsa jonkinlaiseen ojennukseen. Kaikki nämä pienet, törkeän huonosti tehdyt ehostukset saapujasta yhdellä vilkaisulla merkille pistäen Ademar tunsi kyllästyvänsä ennen kuin nuori talonpoika ehti edes avata viiksihaituvien ympäröivää suutansa.
     "Kerro asiasi nuori mies."

      "Minulla on mielenkiintoisia uutisia!" omantietonsa arvon tietäen nuori mies hihkaisi aavistuksen turhankin innokkaasti. Kyllästyneen katseen pysyessä maltillisena nuori mies, Evrat Berengarin poika oivalsi hyvinkin nopeasti oman innokkuutensa tahdittomuuden.

     "Tarkoitan - tai siis - minulla on uutisia ruhtinas Gumarichille, mutta olen ymmärtänyt, että te herra Hendereye olisitte mies ketä minun tulisi lähestyä tiedoillani."
    Kulmat miehen kasvoilla rypistyivät aavistuksen nuoren maatilallisen maalaillessa sanojaan nokkelasti kuultavakseen.
     "Olet kuullut oikein nuori mies..."
     "Evrat, Evrat Berengarin poika."
     "Evrat", pojan nimeä maistellen Ademar nyökkäsi painaen pojan kasvot, kuin nimenkin visusti mieleensä: "Kerrohan viestisi Evrat" pojan katseen käydessä miehen vyötäisillä roikkuvassa siannahkapussukassa Ademar hymähti tympeästi: "Minä punitsen onko viestisi ruhtinaan ajan arvoinen. Jos näin on, palkitsen tietosi...ja senkin olet varmasti kuullut...."

     Hirsilinnan käytävillä aamun ensivalon ikkunoiden läpi kuultamista taideteoksista nauttiva nainen avasi raskaan, kevyesti tieltään väistyvän oven. Hän kulki hiljaa, vaikka hän ei hiippaillutkaan. Kevyesti turkistossuissaan kulkien nuorikko seisahtui kuullessaan keyen puheensorinan lähes kaikuvan tyhjässä salissa.

     "Minä itse näin hänet", nuori Evrat jatkoi innostuneena.
     "Ja tunnistit hänet syystä että?"
     "Olen isäni kanssa joka vuosi käynyt Arinbjornin suurilla hevosmarkkinoilla. Siellä isäni jopa vaihtoi useamman sanan Rangvald Hammarin kanssa. Hammar osti isältäni hevosen prinssi Aleksille muutama vuosi sitten. Minä kyllä muistan kasvot - ja tiedän että näkemäni mies oli itse Rangvald Hammar."
     "Osaatko kertoa mitä hän teki lintutorneilla?"
     "Tottakai! Minä nähkäät odotin että Hammar poistui paikalta ja kävin kysymässä lintutornin isännältä, että tiesikö hän kuka mies oli ja sen sellaista. Isäntä ei tiennyt, mutta osasi kyllä kertoa, että kävijä, Hammar siis - oli lähettänyt yhden Arinbjornin korpeista viestin kera matkaan."

     Sanat olivat sekalaista puuroa, mikä kimpoili pitkin aution suursalin seinämiä. Sanoista selvää saamatta nuori nainen katseli kaksikkoa hetken ennen kun antoi katseensa vaeltaa surumielisenä pitkin salia.
     Ennen kodikkaasti ja väkeä tervetulleeksi kutsuva sali oli lähestulkoon riisuttu kaikista seinävaatteista. Vain muutama onneton pöytärykäs oli enää jäljellä...Poissaolivat hirsilinnan naisten seinäryijyt, paksut villamatot, taljat kuin tyynytkin.

     Kovin kylmäksi oli sali muuttunut hänen äitinsä kuoleman jälkeen. Vaaleiden, vilpoisten sormiensa Gitta antoi pyyhkäistä pitkin karkeaa puukaidetta. Liian moni asia oli muuttunut...jopa Ademar Hendereye. Mies, jonka Gitta oli kuvitellut pystyvän vastustamaan kaikkia muutoksia.

     "Kiitos Evart", Ademar katsoi pois lähtevää nuorukaista. Tieto, joka pitkästä aikaa oli ollut tiedon väärti oli maksanut miehelle kolme pronssikolikkoa, mutta tieto olisi ollut enemmänkin arvoinen. Nuori hevostilallisen poika ei vain sitä tiennyt, eikä Ademar ollut aikaissakaan kertoa pojalle, kuinka paljon tiedon hinta olisi voinut olla.

     Pojalla olisi vielä paljon opittavaa hinnan ja tiedon arvosta. Mutta tuskinpa nuorelle miehelle tulisi tilaisuutta asettaa summaa tiedoilleen kovin usein, joten oppisiko poika ikinä asettamaan hintaa tiedon edelle? Tuskin...

     Pojan perään katsellen Ademar tunsi tutun piston hipiällään. Katseensa tottuneesti ylös suunnaten hän haki katseellaan ihollaan leikkivän poltteen lähteen. Vienoon olentoon katseensa seisauttaen Ademar antoi hetken katseensa viipyä sirossa neidossa. Sanomatta sanaakaan mies kumarsi kohteliaan tervehdyksen naiselle ja kääntyi palatakseen työpöytänsä ääreen.

     "Voi Ademar..." miehen perään katsellen Gitta huokaisi murheellisena kääntyen itsekin oman huoneistonsa ovia kohden.

***

Taustalle

     Gjörn Gumarichil silitti vierellään olevan, suuren koiran selkää. Eläin urahteli tyytyväisenä omistajansa sormien tietäessä oikeat kohdat mitä rapsuttaa. Vanhuuttaan koirasta oli tullut laiskahko seuralainen, mutta ruhtinas harvoin istui yksinäisellä paikallaan ilman koiraansa. Tyhjää tuolia vain harvoin vierellään vilkaisten Gjörn Gumarichil katseli viimeisen kauppaporvarin poistuvaa selkää.
   

    Oli käymässä työlääksi kilpailla Henningeniä suuremman maan kanssa. Arinbjornin kuningaskunta tuntui vyöryvän pikkuruisen Henningenin niskaan. Eikä se millään tavoin ajanut Gumarichilin etuja - ei nin kauan kun hän jäi alituisessa kilpailussa toiseksi.
     "Ademar - mikä yllätys", saliin saapuvaa miestä jo kaukaa tervehtien ruhtinas otti paremman asennon istuimellaan. "Edistyvätkö piirutustukset odotusteni mukaisesti? Vai ylititkö itsesi jo niin että voimme aloittaa rakentamisen?"

     "Teidän korkeutenne", syvään kumartaen Ademar tervehti herraansa. "Pahoittelen, mutta olen liikkeellä aivan toisenlaisen asian kanssa mitä piirustuksiini tulee."

     "Niinkö? Noh..." makuulle laskeutuvaa koiraansa vilkaisten ruhtinas kumartui taputtamaan vanhaa toveriaan ennen kuin hän nojautui paremmin tuoliinsa. "Siinä tapauksessa olen kuulolla. Mitä uutisia sinä kaavussasi kannat?"

     "Puheillani kävi tänään eräs nuorimies.Hevostilallisen poika, jolla oli mukanaan kiinnostavia uutisia."

     "Hänen mukaansa Arinbjornin kuninkaan pojan henkivartija ja suojelija on tavattu täällä Henningenissä. Miehen kerrotaan pyrkineen lintutorneille ja lähettäneen sieltä Arinbjornin korpin viesti mukanaan."

     "Todellako? Hammar on täällä? Henningenissä?"
     "Näin nuori Berengarin poika väitti - ja minä tietysti halusin varmistaa asian. Kävin itse lintutorneilla puhuttelemassa tornien isäntää ja saamani kuvauksen perusteella kyseessä todellakin oli Arinbjornin Hammar. Miehen kuvauksesta ei voi erehtyä."

     "Uskomattomia uutisia tosiaan...mikäli Hammar on Henningenissä - on meidän oletetteva, että joko kuningas Balladurilla on jonkinsortin tekemistä asian kanssa...tai sitten hänen poikansa Akselilla. Hammar on mies joka ei yksin liikkuisi näillä main - ei näin kaukana valvottavastaan ilman hyvää syytä", ääneen, lähinnä itsekseen pohtien ruhtinas kuuli itsensä puhelevan. Siististi ajeltua leukaansa sipaisten Gjörn antoi suunnitelman muodostua mielessään.
     "Selvitä missä Hammar on, ja tuo hänet puheilleni ensitilassa."



****

Hola!
Kas tässä sitä on maattu muutama päivä flunssan kourissa ja mikäpäs parempi ajankohta maata ja pelailla kun peli on sopivasti läppärille asennettuna. Tämä on tälläinen tynkä-luokan osa, mutta totesinpa että ehkä lukijana on helpompi ottaa vastaan tälläinen maistiainen jatkoon vaikuttavista hahmoista tässä kohtaa.

06. Korpit

Taustalle

     Seitsemän pitkää päivää olivat kuluneet kuin horroksessa. Yön ja päivän erot olivat sumentuneet yhdentekeväksi ajaksi jonka mukaan muu maailma pyöri, hengitti ja eli. Ajan, päivän kuin paikankin merkityksestä oli tullut lähes yhdentekevää metsän siimeksessä. Kaikki elämä, odotus kuin piinaavaat ajan hetket tuntuivat laskevan oman painonsa tuon yhden, merkitykseltään mittaamattoman vuoteen ympärille.

     Vanha talo tuntui hengittävän nousevan pohjoistuulen kipristelevää ilmaa sisäänsä pitäen torpassa paikkaansa pitäviä ihmisiä alituisen vilun, odotuksen, sekä pelon kourissa. Paksut, paikallaan uskollisina vuosikymmeniä pysyneet hirret eivät laskeneet pohjoistuulta sisälle torppaan. Vain muutamien ikkunoiden kehykset saivat alituiseen palavien kynttilöiden liekit lepattamaan hermostuneina.

     Kaiken tuon kasaantuneen odotuksen keskiössä makasi tuo vakavasti haavoittunut, vieras mies. Mies, joka oli useamman valtakunnan toivo, odotus ja perijä. Aksel Hursvaara hengitti katkonaisesti ja raskaasti istuvassa asennossaan. Kehoa polttavat kivut olivat hirvittävän tuskan lähteiden ympärillä alituiseen. Jokainen liike, jopa tuo vaivainen hengenveto takasi miehen tuntevan kehonsa jokaisen armottoman kivun aallon, minkä tuo pieni - elämästä kiinni pitävä ele vaati.

     Väsynyt huokaus rahisi miehen kurkussa Runan saapuessa huoneeseen. Nuoren naisen elämä tuntui pysähtyneen täysin. Yö toisensa jälkeen Runa valvoi satunnaisia tunteja seuratakseen kuninkaan pojan taistelua elämästään.

     Runa oli toki kuullut tarinoita lapsena Hursvaaran vuoristosuvusta. Miehistä ja naisista, jotka tunnetusta olivat raivokkaita taistelijoita. Oli kyse sitten elämästä tai kuolemasta. Joskaan, ikinä Runa ei ollut uskonut näkevänsä tuota kamppailua. Taistelua, minkä vuoteella makaava mies kävi Tuonelan Herran kanss.a

     Kevyesti vuoteen reunalle istuutuen Runa katseli nukkuvaa miestä. Kuunteli tämän vaivalloisen hengityksen tasaista kulkua musertuneen rinnan alta. Pikkuhiljaa haavoiltaan arpeutuvia kasvoja tarkastellen Runa erotti yksittäiset, siistit tikkaukset, jotka olivat saaneet suuremmat haavat pikkuhiljaa kasvamaan kiinni.

     Vilpoisen käden kosketukseen ihollaan havahtuen mies yskähti vaikeasti silmiään raottaen.

     Hetken sumuisina ympärilleen pälyilevät silmät kirkastuivat hieman. Tutuiksi tulleet, suuret, hämmentävän myrskyisät silmät tavaten mies jäi hiljaisuuden alla tuijottamaan elämästään kiinni pitävää naista.

     "Shhhh", kämmentään levottomasti liikahtavan miehen otsalla pitäen Runa viivytteli miehen vierellä. Keskittyen Runa piti kämmentään miehen otsalla ja sulki silmänsä. Syvään, pitkin vedoin hengittäen Runa istui pitkän tovin hiljaa. Levottomasti jalkojaan liikuttaen mies tunsi tasaisen, tyynin virran rentouttavan tulessa olevaa kehoaan. Korina, joka vaivoin muistutti hengitystä tuntui pehmeämmältä. Kipu tuntui hetkeksi halvaantuvan...Ruumiinsa vajavuuden kuvitelmiksi tuon tunteen laskien mies sulki hetkeksi silmänsä ja hengähti.

     Raskaiksi luomensa tuntien Runa avasi silmänsä voipuneena.
     "Sinulla on kuumetta", kämmenensä miehen otsalta laskien nainen huokaisi ponnettomasti. "Mutta haavasi ovat paranemaan päin", pienen, hymyn tapaisen nykäisyn suupielilleen nostaen Runa laski kätensä syliinsä.
     "Sentään jotain hyviä uutisia", miestä pehmeästi lohduttaen Runa nousi miehen vuoteelta: " Keitän sinulle juuriteetä. Se auttaa lämmön laskemisessa."

     Herkeämättä naista seuraten mies nieli katkerana kuivuutta rosoiselta, muodottomaksi käyneeltä kieleltään. Haavoistaan kärsivänä Aksel ei ollut puhunut päiviin, eikä hän enää edes yrittänyt. Jokainen yritys oli päätynyt veriseen kielikylpyyn. Tukehduttavaan tunteeseen mikä oli saanut miehen suupielet valumaan limaista, kuvottavan katkuista, rupista verta. Surkeana halvaannuttavan kipunsa keskeltä mies oli joutunut vain katsomaan miten talon emäntä pyyhki ja pesi hänen kehoaan kuin pienen, säälittävän käppänän. Enää mies ei kehdannut elää itsensä kanssa mikäli hänen tahditon itsekkyytensä ajaisi naisen uudelleen siivoamaan oman typeryytensä tekosia.

     "Hyvä", vaiti istuvaa miestä noustuaan katsellen Runa hymähti. "En sentään laskenut päiviä kuinka kauan kestäisi, että uskot minua." Harmaiden silmien tuiman tuijotuksen osakseen saadessaan Runa naurahti ääneen kääntäen selkänsä kuninkaan pojalle. Miehelle, joka hänen tuvassaan oli vain mies muiden joukossa. 

***

Taustalle

     Erakosta oli yks kaks kasvanut huolehtiva, kärsivällinen ja seesteinen majatalonpitäjä. Tai sellaiselta Runasta ainakin tuntui hänen maustaessaan Rangvaldin tuomaa purolammen tainta. Torppansa asutti yhden sijaan nyt kolmea ihmistä. Päivien vieriessä eteenpäin huoli kasvoi naisen mielessä. Hänen kotiaan asuttamaan joutuneet miehet eivät olleet ketä tahansa tien tallaajia vaan miehiä, joita naapurivaltion kuninkaan käskyläiset jo etsisivät.

     Kuolettavaksi tehdyistä haavoista tointuminen veisi vielä kauan. Mutta olisiko Runalla aikaa tarpeeksi? Aikaa saada Aksel Hursvaarasta kyllin vahva, että tämä kestäisi liikkumista tai raahatuksi tulemista? Eläissään Runa ei ollut ollut noin kärsimätön. Ikinä hän ei ollut odottanut tai toivonut kenellekään pikaista tai nopeaa paranemista, sillä hätiköinti johti liian usein mittaviin virheisiin. Eikä Arinbjornin perillisen kohdalla ollut vaihtoehtoja...mutta kauanko hän pystyi piilottelemaan kuninkaan poikaa sekä tämän henkivartijaa pienessä torpassaan?

     Kauanko vielä kestäisi että miesten etsintä löytäisi tiensä rajojen yli? Viikko oli jo kulunut umpeen, eikä sellaisessa ajassa ihmeisiin kyetty. Ei edes hän, vaikka hän oli mittavan paljon käyttänyt rohtojensa lisäksi sisäistä voimaansa. Voimaa, mikä virtasi hänen kehonsa läpi jumalten lahjana Tuonelan Herraa vastaan.
     Väsyneenä kehonsa läpi virranneeseen voimaan Runa oli kuitenkin päättäväinen. Hän tekisi parhaansa, niinkuin hän oli Rangvaldille luvannut.

     Ajatuksensa herpaantuen Runa hätkähti torppansa oven saranoiden ulvaisuun.

     "Kiitos Rangvald", ohitseen kulkevaa miestä kiittäen Runa kuuli kuinka sylillinen pilkottuja halkoja rämähti lattialautoja vasten.

     "Vähintä mitä voin tehdä", pirttihellan punaisena hohkaavaan kitaan lisää puita laittaen Rangvald lämmitteli kiprsiteleviä sormiaan. Halkojen hakkaamisesta oli lähestulkoon tullut pakkomielle miehelle, joka ei kyennyt muuta tekemään kuin odottamaan kuninkaan pojan virkoamista.  Vuoron perään prinssin vuoteen äärellä valvoen mies turhautui nopeasti paikallaan olemiseen.
     Aamun usvan peittämät tunnit Rangvald katosi metsiin käyttääkseen turhan aikansa metsästämiseen tai kauriseläinten metsäpolkujen kulkemiseen. Arinbjorniin palaaminen, saati Henningenin kylään meneminen eivät tulleet kysymykseenkään. Ei nyt, ei vielä...ei ilman Akselin tilan kohentumista.

     Kalavadin kanssa pirttihellan puoleen kääntyen Runa vilkaisi miestä, joka kiskoi yltään hien kasteleman paitansa. Miehen pitkää, selän läpi halkovaa arpea katsellen nainen pysyi hiljaa. Rangvaldin pyyhkäistessä myttyyn rusentamansa paidan hihaan kasvojaan Runa pyöräytti silmiään.

     "Rangvald - sinun ei tarvitse nähdä noin paljon vaivaa."

      "Mitä muutakaan voin?" selkänsä souristaen Rangvald kysyi katsoen Runaa kuin vastausta turhautumiselleen etsien. "Puut ja liha..." orelle nostetuihin fasaaneihin viitaten mies murahti: "...kaikki tämä on vähintä mitä voin tehdä pysyäkseni järjissäni."

     Rangvaldin kasvoille kasvaneita murheen juovia katsellen Runa päätti vaieta. Miehestähän oli hyvin paljon apua naiselle, mutta terveen, raavaan miehen piteleminen aisoissa tuntui silti hyvinkin tarpeelliselta. Varsinkin kun Rangvaldin tapainen mies tuntui olevan hyvinkin tiedonhaluinen ympäristönsä suhteen. 

      Eikä Runa olisi voinut olla enempää oikeassa miehen istuutuessa tottuneen oloisena pirttipöydän ääreen.
     "Miten sinä hallitset tämän kaiken?" oli Rangvaldin ensimmäinen kysymys - aivan kuin hänen veljensä oli kuukausia aikaisemmin kysynyt.

     "En ymmärrä mitä tarkoitat", ruokaan keskittyen Runa kuuli itsensä vastaavan, vaikka heti suunsa aukaistuaan hän tiesi, ettei tuollainen valkoiseen huntuun verhottu valhe läpäissyt Rangvaldin uskoa.

     "Talosi katto on vastikään korjattu. Hienoa, huolellista työtä --- mutten aivan usko, että sinä olisit katollesi kiivennyt korjataksesi sen", kätensä rinnalleen ristien Rangvald tarkasteli talon emäntää tunkeilevan uteliaana.

     "Totta", täydellisen kuulaaksi paistetun taimen medaljongit puuvadille poimien Runa käännähti kohti Rangvaldia. "Veljeni korjasi katon, samoin kuin hikituvan kaiteetkin."

      "Sinulla on siis veli...hmm...hyvä on", partaansa sipaisten mies paransi asentoaan ja odotti Runan liittyvän seuraansa. Heidän muodolliset keskustelunsa eivät juuri muuta käsitelleet kuin Akselin kohtaloa, mutta miehen oli myönnettävä itselleen, että salaperäisen oloisen naisen elämä alkoi kiinnostaa häntä päivä päivältä enemmän. Hetki hetkeltä Rangvaldista alkoi tuntua, että tuon seesteisen, tyynin peilipinnan alla eli ja sykki paljon muutakin kuin vain erakon lempeän lämmin sielu.

***

Taustalle

     Päivät kuluivat eteenpäin. Vierivä aika ei ollut antanut armoa vaan vääjäämättä aika täytti päivät, viikotkin. Kolme viikkoa karhun hyökkäyksestä ja viimein nukkuva mies tuntui ensimmäisen kerran lepäävän ilman polttelevaa, syövyttävää kipua kehossaan. Yö oli ensimmäinen, jolloin hän oli nukkunut heräilemättä. Kuin salaa hiipien oli tuo levollinen tunne löytänyt tiensä takaisin tuonelan tulilta luoksensa.

     Silmiään sumuisesti raottaen Aksel näki turkissaappaiden kärjet. Kasvavan ja voimistuvan tuulen vuoksi saapasmaisiin turkiksiin verhotut, toimimattomilta tuntuvat jalat olivat olleet kaksi turhan panttina makaavaa lihamöykkyä. Varovasti vasenta jalkaansa liikuttaen mies tunsi tuon raskaan möykyn liikahtavan haluamaansa suuntaan. Toista jalkaansa aavistuksen nostaa yrittäen mies murahti. Vammoitta säästymättömän jalat olivat kuin surkean puunveistäjän työstämät rataspyörät. Kulmikkaat ja kuhmuraiset. Kantapäänsä vuodetta vasten painaen mies sai liikettä jalkaansa, joka aavistuksen koukistui.

     Kahdesta pienestä liikkeestä voipuneena mies sulki silmänsä. Ilman nieluaan kuristavia arpeumia Aksel tunsi pitkästä aikaa helpotusta nielaistessaan sylkeä veren sijaan. Helpotusta mukaileva huokauskin tuntui lähes tulkoon taivaalliselta kun rintansa sai nousta ilman suurempia kipuja niin leveäksi kuin se ikinä nousi. Pitkän ilmavirran ulos henkäisten mies havaitsi kuinka nautinnollisilta nuo pienet, aikaisemmin turhilta tuntuneet eleet nyt tuntuivatkaan. 

     Talon ääniin ensimmäisen kerran päiväkausiin havahtuen Aksel kuunteli mökin ja sen ympärillä eläviä ääniä. Vaitonaista, sekava sanaista keskustelua, narisevia lattialautoja keskustelijoiden alla, ikkunalautojen helinää tuulessa, puiden vinkunaa...Askelia.
     Keskustelun vaietessa Aksel keskittyi pehmeisiin askeliin, alitajuntansa tutuksi tuon käynnin tunnistaen mies tiesi saapujaksi naisen. Runa-nimisen naisen, joka oli luonaan jokaisella hetkellä minkä Aksel muisti olleensa hereillä...tai ylipäätään niin tajuissaan että ymmärsi katselevansa jotakin elävää.

     Aksel keskittyi hetkeksi hengittämään, koettaen unohtaa tuon kiusallisen tietoisuuden naisen läsnäolosta. Nainen, Runa, oli tunkeutunut hänen uniinsakin. Niin painajaisiin kuin levollisiin rauhan hetkiinkin. Vienosti niittyleinikeiltä tuoksuva nainen oli käynyt miehelle jo niin tutuksi, että tämän läsnäolo tuntui ahdistavalta. Aina lähellä. Aina läsnä.
     Hänen mykkänä elämänsä aika naisen tuvassa oli tehnyt Akselista hauraan ja sellaisena nainen hänet näki. Heikkona. Haavoittuvana.

     "Voit lakata tuijottamasta", käheä, karkean kuiva ääni oli miehelle itselleenkin vieras, mutta hän sentään puhui. Kieli, joka ei tuntunut enää omalta, muodosti kankeita sanoja miehen parrakkaiden huulten lomasta.

     Silmänsä avaten Aksel kuvitteli ensimmäisenä näkevänsä Runan, mutta hän huomasikin tuijottavansa paljon tutumpiin, vakavampiin kasvoihin. "Helvetti...Rangvald."

     "Aksel" huoneeseen saapunut mies vastasi tyynesti: "Tätähän on jo muutama tovi odotettukin", naurahtaen toveriaan tervehtien Rangvald huokaisi helpotuksen sekaisin tuntein.

     "Kauanko olen maannut täällä?" kankeasti yrittäen liikahtaa Aksel huomasi luovuttavansa ja laskeutuvansa takaisin vuoteen lepoon.

     "Kolmisen viikkoa", Rangvald vastasi lyhyesti helpotuksen täyttämällä äänellä. "Pelkäsin jo pahinta useampaan otteeseen teidän korkeutenne."

     "Ja niin iloinen kuin olenkin toipumisestanne ylhäisyys - on meidän pikimmiten keskusteltava."

     Rangvaldin äänestä tutun, raadollisen realistisuuden kuullen Aksel nyökkäsi. Vaikka maailma ei hänen ympärillään vielä ihan normaalilta näyttänytkään, toi toverinsa sanat siihen paljon enemmän järkeä ja ymmärrystä mitä hän olisi itse saattanut käsittääkkään. "Aivan. Olet oikeassa."

     Rangvaldin valaessa Akseliin jonkin näköisen käsityksen ajasta ja sen kulumisesta Aksel makasi vuoteellaan hämmentyneempänä kuin olisi uskonutkaan.
     "...meidän on tehtävä päätös", Rangvaldin sanat kaikuivat miehen mielessä. Kolmen viikon mittainen seikkailunsa höyhensaarilla oli päättymässä - tahtoi hän sitä tai ei.
     "Lähde Henningenin kylään.." Aksel kuuli itsensä toteavan: "Lähetä korpit Heningenistä Arinbjorniin."

     Vuoteella makaavaa miestä katsellen Rangvald nyökkäsi.

     "Ja ilmoita heille mitä on tapahtunut. Heillä menee kuitenkin päiviä koota joukko noutajia."

     "Pahoin pelkään, että sillä hetkellä kun minut tavataan Henningenissä on ruhtinas valmis noutamaan sinut itse täältä suur saliinsa toipumaan."

     "Se kärsimys meidän on vain kestettävä."

     "Hyvä on. Minä lähden samantien."

***

Hips!

Tälläisillä kuulumisilla tällä kertaa. Muutama kämmi kuvissa,mutta älkää murehtiko. Runa on esim. vaan hieman pyöristynyt osien alusta, mutta ei kyllä todellakaan ole raskaana. Vähän on vaan pullukkana noissa muutamissa kuvissa :>. Tshihah.

Osa ilmaantui nopeammin kuin olin suunnitellut, mikä on tietenkin hienoa, mutta älkää kuitenkaan toivoko että osia jatkossa tulisi näin nopeasti. Itse olen vain innoissani näistä kuvista ja niiden laadusta että viime pelikerralla innostuin kuvaamaan muutaman osan kuvat samantien itse pelaamisen sijaan. 

Kirjoittajana toivoisin kommentteja osiin. Korjauksia kirjoitusvirheisiin, toiveita tuleviin osiin, selvityksiä joihin kohtiin mitä en ole itse varmastikaan ajatellut, yms. Ihan vain vaikka ilmoitus lukemisesta chättipoksiin tai kommentteihin on enemmän kuin tervetullut. Pienetkin terveiset valavat itseeni ainakin näin kirjoittajana (varsinkin kun on niin erilaiset lähtökohdat kuin nyky/scifi/fantasia tarinoihin) toivoisin jotain palautetta. Että kannattaako tämmöistä vanhan ajan lötinää jatkaakaan.

-Ty