06. Korpit

Taustalle

     Seitsemän pitkää päivää olivat kuluneet kuin horroksessa. Yön ja päivän erot olivat sumentuneet yhdentekeväksi ajaksi jonka mukaan muu maailma pyöri, hengitti ja eli. Ajan, päivän kuin paikankin merkityksestä oli tullut lähes yhdentekevää metsän siimeksessä. Kaikki elämä, odotus kuin piinaavaat ajan hetket tuntuivat laskevan oman painonsa tuon yhden, merkitykseltään mittaamattoman vuoteen ympärille.

     Vanha talo tuntui hengittävän nousevan pohjoistuulen kipristelevää ilmaa sisäänsä pitäen torpassa paikkaansa pitäviä ihmisiä alituisen vilun, odotuksen, sekä pelon kourissa. Paksut, paikallaan uskollisina vuosikymmeniä pysyneet hirret eivät laskeneet pohjoistuulta sisälle torppaan. Vain muutamien ikkunoiden kehykset saivat alituiseen palavien kynttilöiden liekit lepattamaan hermostuneina.

     Kaiken tuon kasaantuneen odotuksen keskiössä makasi tuo vakavasti haavoittunut, vieras mies. Mies, joka oli useamman valtakunnan toivo, odotus ja perijä. Aksel Hursvaara hengitti katkonaisesti ja raskaasti istuvassa asennossaan. Kehoa polttavat kivut olivat hirvittävän tuskan lähteiden ympärillä alituiseen. Jokainen liike, jopa tuo vaivainen hengenveto takasi miehen tuntevan kehonsa jokaisen armottoman kivun aallon, minkä tuo pieni - elämästä kiinni pitävä ele vaati.

     Väsynyt huokaus rahisi miehen kurkussa Runan saapuessa huoneeseen. Nuoren naisen elämä tuntui pysähtyneen täysin. Yö toisensa jälkeen Runa valvoi satunnaisia tunteja seuratakseen kuninkaan pojan taistelua elämästään.

     Runa oli toki kuullut tarinoita lapsena Hursvaaran vuoristosuvusta. Miehistä ja naisista, jotka tunnetusta olivat raivokkaita taistelijoita. Oli kyse sitten elämästä tai kuolemasta. Joskaan, ikinä Runa ei ollut uskonut näkevänsä tuota kamppailua. Taistelua, minkä vuoteella makaava mies kävi Tuonelan Herran kanss.a

     Kevyesti vuoteen reunalle istuutuen Runa katseli nukkuvaa miestä. Kuunteli tämän vaivalloisen hengityksen tasaista kulkua musertuneen rinnan alta. Pikkuhiljaa haavoiltaan arpeutuvia kasvoja tarkastellen Runa erotti yksittäiset, siistit tikkaukset, jotka olivat saaneet suuremmat haavat pikkuhiljaa kasvamaan kiinni.

     Vilpoisen käden kosketukseen ihollaan havahtuen mies yskähti vaikeasti silmiään raottaen.

     Hetken sumuisina ympärilleen pälyilevät silmät kirkastuivat hieman. Tutuiksi tulleet, suuret, hämmentävän myrskyisät silmät tavaten mies jäi hiljaisuuden alla tuijottamaan elämästään kiinni pitävää naista.

     "Shhhh", kämmentään levottomasti liikahtavan miehen otsalla pitäen Runa viivytteli miehen vierellä. Keskittyen Runa piti kämmentään miehen otsalla ja sulki silmänsä. Syvään, pitkin vedoin hengittäen Runa istui pitkän tovin hiljaa. Levottomasti jalkojaan liikuttaen mies tunsi tasaisen, tyynin virran rentouttavan tulessa olevaa kehoaan. Korina, joka vaivoin muistutti hengitystä tuntui pehmeämmältä. Kipu tuntui hetkeksi halvaantuvan...Ruumiinsa vajavuuden kuvitelmiksi tuon tunteen laskien mies sulki hetkeksi silmänsä ja hengähti.

     Raskaiksi luomensa tuntien Runa avasi silmänsä voipuneena.
     "Sinulla on kuumetta", kämmenensä miehen otsalta laskien nainen huokaisi ponnettomasti. "Mutta haavasi ovat paranemaan päin", pienen, hymyn tapaisen nykäisyn suupielilleen nostaen Runa laski kätensä syliinsä.
     "Sentään jotain hyviä uutisia", miestä pehmeästi lohduttaen Runa nousi miehen vuoteelta: " Keitän sinulle juuriteetä. Se auttaa lämmön laskemisessa."

     Herkeämättä naista seuraten mies nieli katkerana kuivuutta rosoiselta, muodottomaksi käyneeltä kieleltään. Haavoistaan kärsivänä Aksel ei ollut puhunut päiviin, eikä hän enää edes yrittänyt. Jokainen yritys oli päätynyt veriseen kielikylpyyn. Tukehduttavaan tunteeseen mikä oli saanut miehen suupielet valumaan limaista, kuvottavan katkuista, rupista verta. Surkeana halvaannuttavan kipunsa keskeltä mies oli joutunut vain katsomaan miten talon emäntä pyyhki ja pesi hänen kehoaan kuin pienen, säälittävän käppänän. Enää mies ei kehdannut elää itsensä kanssa mikäli hänen tahditon itsekkyytensä ajaisi naisen uudelleen siivoamaan oman typeryytensä tekosia.

     "Hyvä", vaiti istuvaa miestä noustuaan katsellen Runa hymähti. "En sentään laskenut päiviä kuinka kauan kestäisi, että uskot minua." Harmaiden silmien tuiman tuijotuksen osakseen saadessaan Runa naurahti ääneen kääntäen selkänsä kuninkaan pojalle. Miehelle, joka hänen tuvassaan oli vain mies muiden joukossa. 

***

Taustalle

     Erakosta oli yks kaks kasvanut huolehtiva, kärsivällinen ja seesteinen majatalonpitäjä. Tai sellaiselta Runasta ainakin tuntui hänen maustaessaan Rangvaldin tuomaa purolammen tainta. Torppansa asutti yhden sijaan nyt kolmea ihmistä. Päivien vieriessä eteenpäin huoli kasvoi naisen mielessä. Hänen kotiaan asuttamaan joutuneet miehet eivät olleet ketä tahansa tien tallaajia vaan miehiä, joita naapurivaltion kuninkaan käskyläiset jo etsisivät.

     Kuolettavaksi tehdyistä haavoista tointuminen veisi vielä kauan. Mutta olisiko Runalla aikaa tarpeeksi? Aikaa saada Aksel Hursvaarasta kyllin vahva, että tämä kestäisi liikkumista tai raahatuksi tulemista? Eläissään Runa ei ollut ollut noin kärsimätön. Ikinä hän ei ollut odottanut tai toivonut kenellekään pikaista tai nopeaa paranemista, sillä hätiköinti johti liian usein mittaviin virheisiin. Eikä Arinbjornin perillisen kohdalla ollut vaihtoehtoja...mutta kauanko hän pystyi piilottelemaan kuninkaan poikaa sekä tämän henkivartijaa pienessä torpassaan?

     Kauanko vielä kestäisi että miesten etsintä löytäisi tiensä rajojen yli? Viikko oli jo kulunut umpeen, eikä sellaisessa ajassa ihmeisiin kyetty. Ei edes hän, vaikka hän oli mittavan paljon käyttänyt rohtojensa lisäksi sisäistä voimaansa. Voimaa, mikä virtasi hänen kehonsa läpi jumalten lahjana Tuonelan Herraa vastaan.
     Väsyneenä kehonsa läpi virranneeseen voimaan Runa oli kuitenkin päättäväinen. Hän tekisi parhaansa, niinkuin hän oli Rangvaldille luvannut.

     Ajatuksensa herpaantuen Runa hätkähti torppansa oven saranoiden ulvaisuun.

     "Kiitos Rangvald", ohitseen kulkevaa miestä kiittäen Runa kuuli kuinka sylillinen pilkottuja halkoja rämähti lattialautoja vasten.

     "Vähintä mitä voin tehdä", pirttihellan punaisena hohkaavaan kitaan lisää puita laittaen Rangvald lämmitteli kiprsiteleviä sormiaan. Halkojen hakkaamisesta oli lähestulkoon tullut pakkomielle miehelle, joka ei kyennyt muuta tekemään kuin odottamaan kuninkaan pojan virkoamista.  Vuoron perään prinssin vuoteen äärellä valvoen mies turhautui nopeasti paikallaan olemiseen.
     Aamun usvan peittämät tunnit Rangvald katosi metsiin käyttääkseen turhan aikansa metsästämiseen tai kauriseläinten metsäpolkujen kulkemiseen. Arinbjorniin palaaminen, saati Henningenin kylään meneminen eivät tulleet kysymykseenkään. Ei nyt, ei vielä...ei ilman Akselin tilan kohentumista.

     Kalavadin kanssa pirttihellan puoleen kääntyen Runa vilkaisi miestä, joka kiskoi yltään hien kasteleman paitansa. Miehen pitkää, selän läpi halkovaa arpea katsellen nainen pysyi hiljaa. Rangvaldin pyyhkäistessä myttyyn rusentamansa paidan hihaan kasvojaan Runa pyöräytti silmiään.

     "Rangvald - sinun ei tarvitse nähdä noin paljon vaivaa."

      "Mitä muutakaan voin?" selkänsä souristaen Rangvald kysyi katsoen Runaa kuin vastausta turhautumiselleen etsien. "Puut ja liha..." orelle nostetuihin fasaaneihin viitaten mies murahti: "...kaikki tämä on vähintä mitä voin tehdä pysyäkseni järjissäni."

     Rangvaldin kasvoille kasvaneita murheen juovia katsellen Runa päätti vaieta. Miehestähän oli hyvin paljon apua naiselle, mutta terveen, raavaan miehen piteleminen aisoissa tuntui silti hyvinkin tarpeelliselta. Varsinkin kun Rangvaldin tapainen mies tuntui olevan hyvinkin tiedonhaluinen ympäristönsä suhteen. 

      Eikä Runa olisi voinut olla enempää oikeassa miehen istuutuessa tottuneen oloisena pirttipöydän ääreen.
     "Miten sinä hallitset tämän kaiken?" oli Rangvaldin ensimmäinen kysymys - aivan kuin hänen veljensä oli kuukausia aikaisemmin kysynyt.

     "En ymmärrä mitä tarkoitat", ruokaan keskittyen Runa kuuli itsensä vastaavan, vaikka heti suunsa aukaistuaan hän tiesi, ettei tuollainen valkoiseen huntuun verhottu valhe läpäissyt Rangvaldin uskoa.

     "Talosi katto on vastikään korjattu. Hienoa, huolellista työtä --- mutten aivan usko, että sinä olisit katollesi kiivennyt korjataksesi sen", kätensä rinnalleen ristien Rangvald tarkasteli talon emäntää tunkeilevan uteliaana.

     "Totta", täydellisen kuulaaksi paistetun taimen medaljongit puuvadille poimien Runa käännähti kohti Rangvaldia. "Veljeni korjasi katon, samoin kuin hikituvan kaiteetkin."

      "Sinulla on siis veli...hmm...hyvä on", partaansa sipaisten mies paransi asentoaan ja odotti Runan liittyvän seuraansa. Heidän muodolliset keskustelunsa eivät juuri muuta käsitelleet kuin Akselin kohtaloa, mutta miehen oli myönnettävä itselleen, että salaperäisen oloisen naisen elämä alkoi kiinnostaa häntä päivä päivältä enemmän. Hetki hetkeltä Rangvaldista alkoi tuntua, että tuon seesteisen, tyynin peilipinnan alla eli ja sykki paljon muutakin kuin vain erakon lempeän lämmin sielu.

***

Taustalle

     Päivät kuluivat eteenpäin. Vierivä aika ei ollut antanut armoa vaan vääjäämättä aika täytti päivät, viikotkin. Kolme viikkoa karhun hyökkäyksestä ja viimein nukkuva mies tuntui ensimmäisen kerran lepäävän ilman polttelevaa, syövyttävää kipua kehossaan. Yö oli ensimmäinen, jolloin hän oli nukkunut heräilemättä. Kuin salaa hiipien oli tuo levollinen tunne löytänyt tiensä takaisin tuonelan tulilta luoksensa.

     Silmiään sumuisesti raottaen Aksel näki turkissaappaiden kärjet. Kasvavan ja voimistuvan tuulen vuoksi saapasmaisiin turkiksiin verhotut, toimimattomilta tuntuvat jalat olivat olleet kaksi turhan panttina makaavaa lihamöykkyä. Varovasti vasenta jalkaansa liikuttaen mies tunsi tuon raskaan möykyn liikahtavan haluamaansa suuntaan. Toista jalkaansa aavistuksen nostaa yrittäen mies murahti. Vammoitta säästymättömän jalat olivat kuin surkean puunveistäjän työstämät rataspyörät. Kulmikkaat ja kuhmuraiset. Kantapäänsä vuodetta vasten painaen mies sai liikettä jalkaansa, joka aavistuksen koukistui.

     Kahdesta pienestä liikkeestä voipuneena mies sulki silmänsä. Ilman nieluaan kuristavia arpeumia Aksel tunsi pitkästä aikaa helpotusta nielaistessaan sylkeä veren sijaan. Helpotusta mukaileva huokauskin tuntui lähes tulkoon taivaalliselta kun rintansa sai nousta ilman suurempia kipuja niin leveäksi kuin se ikinä nousi. Pitkän ilmavirran ulos henkäisten mies havaitsi kuinka nautinnollisilta nuo pienet, aikaisemmin turhilta tuntuneet eleet nyt tuntuivatkaan. 

     Talon ääniin ensimmäisen kerran päiväkausiin havahtuen Aksel kuunteli mökin ja sen ympärillä eläviä ääniä. Vaitonaista, sekava sanaista keskustelua, narisevia lattialautoja keskustelijoiden alla, ikkunalautojen helinää tuulessa, puiden vinkunaa...Askelia.
     Keskustelun vaietessa Aksel keskittyi pehmeisiin askeliin, alitajuntansa tutuksi tuon käynnin tunnistaen mies tiesi saapujaksi naisen. Runa-nimisen naisen, joka oli luonaan jokaisella hetkellä minkä Aksel muisti olleensa hereillä...tai ylipäätään niin tajuissaan että ymmärsi katselevansa jotakin elävää.

     Aksel keskittyi hetkeksi hengittämään, koettaen unohtaa tuon kiusallisen tietoisuuden naisen läsnäolosta. Nainen, Runa, oli tunkeutunut hänen uniinsakin. Niin painajaisiin kuin levollisiin rauhan hetkiinkin. Vienosti niittyleinikeiltä tuoksuva nainen oli käynyt miehelle jo niin tutuksi, että tämän läsnäolo tuntui ahdistavalta. Aina lähellä. Aina läsnä.
     Hänen mykkänä elämänsä aika naisen tuvassa oli tehnyt Akselista hauraan ja sellaisena nainen hänet näki. Heikkona. Haavoittuvana.

     "Voit lakata tuijottamasta", käheä, karkean kuiva ääni oli miehelle itselleenkin vieras, mutta hän sentään puhui. Kieli, joka ei tuntunut enää omalta, muodosti kankeita sanoja miehen parrakkaiden huulten lomasta.

     Silmänsä avaten Aksel kuvitteli ensimmäisenä näkevänsä Runan, mutta hän huomasikin tuijottavansa paljon tutumpiin, vakavampiin kasvoihin. "Helvetti...Rangvald."

     "Aksel" huoneeseen saapunut mies vastasi tyynesti: "Tätähän on jo muutama tovi odotettukin", naurahtaen toveriaan tervehtien Rangvald huokaisi helpotuksen sekaisin tuntein.

     "Kauanko olen maannut täällä?" kankeasti yrittäen liikahtaa Aksel huomasi luovuttavansa ja laskeutuvansa takaisin vuoteen lepoon.

     "Kolmisen viikkoa", Rangvald vastasi lyhyesti helpotuksen täyttämällä äänellä. "Pelkäsin jo pahinta useampaan otteeseen teidän korkeutenne."

     "Ja niin iloinen kuin olenkin toipumisestanne ylhäisyys - on meidän pikimmiten keskusteltava."

     Rangvaldin äänestä tutun, raadollisen realistisuuden kuullen Aksel nyökkäsi. Vaikka maailma ei hänen ympärillään vielä ihan normaalilta näyttänytkään, toi toverinsa sanat siihen paljon enemmän järkeä ja ymmärrystä mitä hän olisi itse saattanut käsittääkkään. "Aivan. Olet oikeassa."

     Rangvaldin valaessa Akseliin jonkin näköisen käsityksen ajasta ja sen kulumisesta Aksel makasi vuoteellaan hämmentyneempänä kuin olisi uskonutkaan.
     "...meidän on tehtävä päätös", Rangvaldin sanat kaikuivat miehen mielessä. Kolmen viikon mittainen seikkailunsa höyhensaarilla oli päättymässä - tahtoi hän sitä tai ei.
     "Lähde Henningenin kylään.." Aksel kuuli itsensä toteavan: "Lähetä korpit Heningenistä Arinbjorniin."

     Vuoteella makaavaa miestä katsellen Rangvald nyökkäsi.

     "Ja ilmoita heille mitä on tapahtunut. Heillä menee kuitenkin päiviä koota joukko noutajia."

     "Pahoin pelkään, että sillä hetkellä kun minut tavataan Henningenissä on ruhtinas valmis noutamaan sinut itse täältä suur saliinsa toipumaan."

     "Se kärsimys meidän on vain kestettävä."

     "Hyvä on. Minä lähden samantien."

***

Hips!

Tälläisillä kuulumisilla tällä kertaa. Muutama kämmi kuvissa,mutta älkää murehtiko. Runa on esim. vaan hieman pyöristynyt osien alusta, mutta ei kyllä todellakaan ole raskaana. Vähän on vaan pullukkana noissa muutamissa kuvissa :>. Tshihah.

Osa ilmaantui nopeammin kuin olin suunnitellut, mikä on tietenkin hienoa, mutta älkää kuitenkaan toivoko että osia jatkossa tulisi näin nopeasti. Itse olen vain innoissani näistä kuvista ja niiden laadusta että viime pelikerralla innostuin kuvaamaan muutaman osan kuvat samantien itse pelaamisen sijaan. 

Kirjoittajana toivoisin kommentteja osiin. Korjauksia kirjoitusvirheisiin, toiveita tuleviin osiin, selvityksiä joihin kohtiin mitä en ole itse varmastikaan ajatellut, yms. Ihan vain vaikka ilmoitus lukemisesta chättipoksiin tai kommentteihin on enemmän kuin tervetullut. Pienetkin terveiset valavat itseeni ainakin näin kirjoittajana (varsinkin kun on niin erilaiset lähtökohdat kuin nyky/scifi/fantasia tarinoihin) toivoisin jotain palautetta. Että kannattaako tämmöistä vanhan ajan lötinää jatkaakaan.

-Ty

05. Karhunhammas

Taustalle

     Rangvald Hammar tunsi niskaansa laskevan hikipuron. Sanallakaan tuo raavas, toverinsa veren tahraama mies ei valittanut kulkiessaan eteenpäin. Ainoastaan tasainen, rehkivän tuskainen ääni purskahteli tiukkaan viivaan puristettujen huulteen lomasta. Mittaamattoman ajan toveriaan selässään kantaneena Rangvald oli laskeutunut metsäisiä rinteitä sokeasti edessään kiirehtivää naista seuraten. Vieraat maisemat ohitseen liukuen Rangvald vähät välitti suunnasta jota he tavoittelivat. Kaiken voimansa, keskittymisensä ja päättäväisyytensä hän kohdisti raskaaseen painoon harteillaan. 

     Kuusipuiden välistä pilkahtava katonharjanne oli ensimmäinen toivon kipinä, jonka mies uskalsi tunnustaa olemassa olevaksi tuolla pitkällä, epäonnisella metsästysretkellä. Nuoren naisen läsnäoloa unohtamatta. Kaksikon pelastajaksi ilmaantunut nainen oli toiminut nopeammin mitä Ragnvald oli ehtinyt sisäistääkään.
     Notkean sorja nainen oli liikkunut kuin ilves metsäkallioilla. Huomaamattomasti, nopeasti ja äänettä. Nainen oli repinyt veitsellä kangaspaloja nahkatakkinsa helmoista ja kietaissut niistä puristavan siteen hallitsemattomasti vuotaneiden haavojen ylle. 

      Selässään roikkuva mies oli tuskin päästänyt ääntäkään sen jälkeen, kun naisen avulla Rangvald oli kammennut miehen selkäänsä jouduttaakseen kolmikon matkaa. Aksel Hursvaara, nuori Arinbjornin kruununperillinen roikkui miehen selässä kuin hengiltä laskettu kauriin ruho. Tämän raskas keho roikkui Rangvaldin selässä vain kantajansa käsivarsien voimalla. 

     Miehen paino sai äärimmäisen vahvan miehen kiroamaan mielessään. Voima tahtoi muuttua huttuiseksi pistelyksi lihaksissaan. Sormenpäistä saakka nouseva kiristävä kirvely johti matkansa miehen olkapäiltä jokaisen selkänikaman mutkaan saakka. Muristen mies otti kevyen hypähdyksen paikoillaan pitääkseen miehen vielä matkassaan hetken kauemmin.

   Epämääräinen, korinaa muistuttava urahdus kupli verta valuvien huulten lomasta saaden Rangvaldin vilkaisemaan verinoroa, mikä oli hänen huomaamattaan valunut partajouhiensa sekaan. 

     "Sinnittele hyvä mies hetki vielä", Rangvald murahti koettaessaan silmäkulmastaan nähdä oliko kantamansa mies tajuissaan, vai oliko tuo korahduksen oloinen ääni vain alitajunnan synnyttämää mekkalaa.

     Kehossaan vellovasta väsymyksestä ja poltteesta välittämättä Rangvald kieräytti kantamansa miehen olkansa yli vuoteelle. 

     "Kas siinä", Rangvald huoahti laskiessaan tajuttoman toverinsa hämärän huoneen perimmäiselle vuoteelle. Vasta tuolloin, tajuttoman miehen sylistään laskettuaan Rangvald katsahti huonetta mihin hän oli silmät ummessa kulkenut.
     Toinen toisistaan erilaisen kokoiset, muotoiset ja väriset pullot ja purnukat kiinnittivät selkäänsä irvistäen suoristavan miehen huomion. Samoin jauhe- kuin pulveriastiat, siinä missä monen moiset sidoslaskokset, neulapuut, kuin kippuraisille kääröille rullaantuneet kirjelmät pistivät miehen silmiin. Kauaakaan Rangvald ei ehtinyt silmäilemään pirttiä, kun vieras nainen pyörähti jo luoksensa.
     Tönköin, tottumattomin käsin Rangvald auttoi naista riisumaan toverinsa ja piteli tätä alati paikoillaan naisen kursiessa varmoin ottein toveriaan kuntoon.

***

 Taustalle

   Useampaa tuntia myöhemmin Rangvald oli tarkastellut naisen asuttamaa tupaa vielä vähän tarkemmin. Tuttujen, sekä vieraiden kuivumaan nostettujen yrttien, kuin kukkienkin tuoksu virtasi väkevänä hengähtämään ennättäneen miehen aistien sekaan. Tuvan tuoksuihin sekoittui pehmeä savun aromi, joka leijaili mökin ilmassa tummana pilvenä. Lattialautojen naristessa miehen savisten saappaiden alla tämä asteli naisen keittiöpirttiin.  

     Nuori prinssi ei ollut herännyt kertaakaan noiden tuntien aikana, mitä he olivat ennättäneet pirtin emännän vieraanvaraisuutta nauttia. 

     Kurkkuaan selväksi yskähtäen mies sai torpan nuoren, siron emännän suoristamaan selkänsä pirttihellansa ääreltä, jonne tämä oli ollut puita lisäämässä. 

     "Onko kaikki hyvin?" suoristuttuaan nainen ensimmäisenä kysyi - saaden Rangvaldin hetkeksi hämilleen. Nainen ei selkeästikään tunnistanut sotipukunsa kirjaillun kankaan koukeroisia, juhallisen arvokkaita riimukuvoita. Tämä vieras, kullan arvoinen apu ei tunnistanut prinssin henkivartijaa - saati prinssiä itseäänkään. Hetken Rangvaldia huvitti naisen tietämättömyys, sekä tapa jolla nainen häntä puhutteli. 

      Äärimmäisyyksiin vietyihin nöyristelyihin ja kohteliaisuuksiin kyllästyneelle miehelle naisen viaton tapa puhutella häntä kuin arvoistaan sai miehen rentoutumaan hieman. 

     "Hassua", mies naurahti tummasti katsoen pehmeästi edessään seisovaa naista: "En edes tiedä nimeäsi, tai kuka sinä olet, tai missä jumalien selän takana me olemme, mutta olen enemmän kuin kiitollinen kaikesta avustasi."
      "Nimeni on Runa."
   "Runa", naisen nimeä maistellen mies antoi hymyn sulaa parrakkaiden suupieliensä lomaan: "Minun nimeni on Rangval. Rangvald Hammar, ja toveri, jonka ihmeen kaupalla tunnuit saavan yhteen palaseen on Aksel Hursvaara."

     "Hursvaara?" hämmentyen Runa toisti kuulemansa nimen. "Balladur Hursvaaran poika?" hämmennyksen muuttuessa täydelliseksi epäuskoksi Runa häkeltyi entisestään: "Onko hän Arinbjornin kuninkaan poika?"

      "On", lyhyesti vastaten Rangvald nyökkäsi: "Ja sinun on parasta pitää ilma hänen sisuksissaan, muuten olemme molemmat pahassa pulassa."

     "Pulassako? Minäkö?" epäuskoisina kaventuivat Runan silmät hänen katsellessaan tiukasti edessään seisovaa miestä: "En minä voi tehdä mitään lupauksia siitä selviääkö hän. Näethän sinä itsekin millaiseen kuntoon karhu repi hänet?!"
     "Tiedän, tiedän. Sinä olet täysin viaton tähän kaikkeen, mutta luuletko että kukaan tämän torpan ulkopuolella kuuntelisi yhtään mitään mikäli hän vetää viimeiset henkosensa täällä?"

     "Minun mökkini ei palvele yhdenkään lipun alaisuutta, joten olen pahoillani. Pystyn tekemään vain sen minkä kykenen. En sen enempää. Enkä sinuna uskoisi yhteenkään kevyeen lupaukseen hänen selviämisestään"

     Äkäisemmin kuin oli tarkoitus Runa lausahti ja kulki reippain askelin ohi Rangvaldin.

     "Runa!"  naisen perään käännähtäen Rangvaldin voimakas, paksu ääni sai naisen pysähtymään aloilleen: "Lupaathan tehdä parhaasi? Pyydän."

     Aloilleen jännittyen Runa hengitti muutaman pitkän hengenvedon sisäänsä. Vuoteella lepäävää miestä katsoen Runa puri huultaan. "Hyvä on", takanaan seisovan miehen varjon selässään tuntien Runa nöykkäsi: "Teen parhaani."

***

Taustalle

     Rangvald hengitti sairastuvan seisovaa ilmaa sisäänsä. Ajantaju oli menettänyt merkityksensä, samoin levon kuin unen tarve. Horteen omaisesta tilastaan mies oli havahtunut vain niinä hetkinä kun Runa oli tullut luoksensa. Muutaman tuopillisen mallasohraa sisuksiinsa saaneena mies oli valvonut prinssinsä unta. Seurannut, että tämän ylle vedetty villaviltti nousi tasaiseen tahtiin.

     Rangvald kävi läpi tuon kohtalokkaan metsästysretken hetkiä uudestaan ja uudestaan läpi. Karhu, joka oli metsästäjä kaksikon yllättänyt vuoristojoella oli tehnyt tuhoisaa jälkeä. Peto oli onnistunut murtamaan vuoteella makaavan miehen kylkiluita, repinyt auki tämän kyljen, upottanut hampaansa tämän käsivarteen, viillellyt ja raapinut kynsillään syviä haavaumia miehen lihaan. 

     Oli suorastaan ihme, että Aksel Hursvaara oli yhä elossa. Tuskin olisi vaadittu muutamaa hetkeä kauempaa, että tilanne olisi ollut täysin toinen.

     

     Mies ei voinut olla syyttämättä itseään tapahtuneesta. Hän ei ollut ollut prinssinsä vierellä, vaan korkeammalle joenvarrella etsimässä jälkiä mahdollisesta saaliista. Raskaita syytöksiä harteilleen kasaten Rangvald puristi kätensä nyrkkiin sylissään. 

     "Onko hän nukkunut hyvin?"

Kysyvä, pehmeän kaunis ääni säröitti Randvaldin tummia aatoksia: "Luulen niin. Hän on tuskin liikahtanut."

     "Hienoa", vuoteella makaavaa miestä katsoen Runa huokaisi helpottuneena: "Alvejuuri sai sittenkin haavat tyrehtymään..."

     "Mmmh, hyvä...hyvä niin", Rangvald nosti jalkansa reitensä päälle puristaen kätensä jalkansa ympärille.

     "Sinun tekisi hyvää nukkua myös. Edes muutama tunti tai söisit jotain", katseensa potilaastaan Rangvaldiin laskien Runa katseli peittelemättömän uteliaana prinssin henkivartijaa, joka tuskin oli hievahtanut paikaltaan.

     "En voi jäädä", tummasti lausahtaen Rangvald nousi kankeasti paikaltaan.

     "Mitäh?" epäuskoisena valveilla taistellutta miestä katsoen Runa tuskin uskoi kuulemaansa.
     "Jättäisitkö hänet tänne? Minne sinun on mentävä? En, en ymmärrä", nousevaa miestä seuraten Runa vilkaisi ohitseen kulkevan miehen mustan ruskeita silmiä, joiden varjoissa paistoi avoin tuska.
   

     "Hänen kimppuunsa käynyt karhu voi olla vielä elossa", raskaana harteitaan painavan viittamaisen hupun pieliä tahdikkaasti suoristaen Rangvald vastasi ilmeettömänä. "Millainen mies olisin jos jättäisin sellaisen pedon kitumaan? Se repi Akselin kappaleiksi, mutta en silti soisi sille lopun pitkitettyä kärsimystä....Sitä paitsi. Minusta ei ole hänelle, tai sinullekaan sen puoleen minkäänlaista apua täällä."

     "Puhumattakaan jos se eläin saa päähänsä laskeutua kylään helpomman ruoan perässä", Rangvald murahti, vaikka ei uskonut hetkeäkään että suuri uros karhu selviäisi rinteiltä. Siinä missä eläin oli repinyt ihmisrievuksi joutunutta prinssiä, oli tämä ehättänyt iskemään metsästyspuukollaan kontiota useamman kerran. Ehdittyään pulaan joutuneen toverinsa luokse, oli Rangvald onnistunut ampumaan jousellaan karhua kahdesti - mutta hän ei ollut nähnyt perääntyvän pedon kuitenkaan kaatuvan vammoihinsa. Eikä sellainen, valtaisa saalistaja helpolla luovuttaisikaan elämästään. 
     "Pidäthän lupauksesi Runa?" naista vielä vilkaisten Rangvald kuuli itsensä kysyvän. Mikään naisessa ei herättänyt miehessä epäluottamausta, hän pikemminkin halusi kuulla lupauksen vielä kerran naisen huulilta oman mielenrauhansa pitimiksi. 

      "Minä lupaan tehdä parhaani Rangvald", pehmeästi miehelle lausahtaen Runa hymyili. Miehen kulkua seuraamaan jääden Runa huokaisi raskaasti. Kaikista maailman ihmisistä hänen tupaansa oli päätynyt mies, jonka katoamista kukaan ei ottaisi kevyin mielin vastaan. 

***

Taustalle

      Tuosta yöstä, tulevista päivistä, eteenpäin kulkevista tunneista - ajasta, tuli pitkä piinainen koettelemus Runalle. Lupaus kummitteli kuiskauksina naisen ajatuksissa. Joka hetki, jolloin nainen uskalsi laskeutua levolle tuo ihoa värisyttävä tunne teki itseään tykö. Peloksi Runa ei halunnut nimittää tuntojaan...ja vaikka hän kuinka etsi sanoja tuntemuksilleen ei lepo tuonut rauhaa. 

      Yön pimeimpinä hetkinä Runa löysi itsensä istumasta tajuttomana makaavan miehen vuoteen viereltä. Sideharsot, jotka hän varoen vaihtoi päivä toisensa jälkeen tummuivat yhä mustan punertavasta verestä. Mädän makean imelä tuoksu tunki läpi viimeisten sidekerrosten parantajan avatessa yö toisensa jälkeen sidosten kerroksia. 

     Aikoessaan lähteä avaamaan vuoteella makaavan miehen käsivarren sidelaskoksia ajatuksiinsa uppotuneena Runa säikähti miehen käden tekemää äkkinäistä liikettä. Polttelevan kuumat, pitkät sormet pyydystivät naisen sirojen käsien sormet sisäänsä.

     "Hei", pehmeästi, tuskin kuiskausta kovemmin vuoteellaa silmiään avaavaa miestä tervehtien Runa kallisti aavistuksen päätään. Valkeiden kasvojen haavaumat olivat alkaneet hiljalleen parantua, mutta veri nousi yhä ajoittain miehen huulille. Kielensä halki puraisseena kuivuva suu sai veren herkästi kirpoamaan tasaiseksi virraksi tämän suupieliltä. Pellavaliinalla valkean parran peittämiä suupieliä pyyhkäisten Runa antoi sumuisten silmien etsiä kiintopistettään.

     Suurten, harmajien silmien kohdatessa Runan omien silmien katsannon nainen antoi aina niin ystävällisen lempeän hymyn piirtyä huulilleen. "Nimeni on Runa."

     Levottomasti liikahtavan miehen suupieliltä verestä värjääntyneen liinan laskien parantaja piteli sylissään olevaa kättä hellästi omassaan. "Älä yritä vielä puhua. Olet purrut kielesi halki ja sen paraneminen kestää vielä tovin."

     Jalkojaan rauhattomasti liikuttaen Runa poimi miehen käden omiensa lomaan. "Olet turvassa", sanojensa merkitystä painottaen Runa puristi miehen kättä. "Ystäväsi Rangvald toi sinut luokseni ja minä teen parhaani parantaakseni haavasi. Karhu johon törmäsit rikkoi kehoasi hyvin paljon...ja menee aikansa että paranet."

     Parhaansa mukaan vuoteella lepäävää miestä rauhoittaen Runa nosti pöydältä vuoteen vierestä kellertävän, kaarevan hampaan. Hammasta miehelle näyttäen hymy piirtyi Runan huulille. "Tälläisen hampaan omaava peto sai sinusta hyvän vastuksen."

     Huultensa lomasta murahtaen mies etsi hapuillen naisen käden omaansa. Lämmin, karhumaisen ison kämmenensä naisen käden ympärille puristaen mies tuijotti herkeämättä parantajansa silmiin...Aina siihen saakka kunnes unen synkkä paino vei heikon miehen mukanaan. 

***

Hipshops.
Tälläinen pätkä tällä kertaa. Toivottavasti lukuilo oli suurempi kuin edellisen tynkävuoron kanssa. Vaikka eihän tämäkään vielä normaaleille mittasuhteille vertoja vedä. Aikomus olikin tehdä parikymmentä kuvaa pidempi osa tästä, mutta jätänkin nuo loput kuvat seuraavan osan alkuun. Säilyy jonkinlainen aikakäsitys paremmin tapahtumien kulusta.

Ah! Ja hei, moni varmasti ajattelee tämän osan peilaavan jonkin verran tuota uutuus leffaa The Revenant. Ja näin voi ollakin, olihan tuo oikein hyvä elokuva :D. Mutta metsän pedoksi päätyi karhu siitä syystä, että saan lavastettua omistamillani latauksilla uskottavan karhukohtaamisen..karhuilla. Muista petoeläimistä en omista lavastusmateriaalia niin että saisin karhun tapettua. Joten...koettakaa kestää samankaltaisuus.

04. Metsän siimes

Taustalle

     Ilmassa tuoksui raskas, kostea ilma, jonka sekaan leijaili maatuvien lehtien mätänevä, käyvä tuoksu. Viimeiset muuttolinnut sirkuttelivat haikeina vielä puiden latvoissa kutsuessaan matkakumppaneitaan.. Sateinen, pitkäksi venynyt syksy tarjosi metsässä kävijälle vielä pitkän tovin kerättävää. Antimia, kultaakin arvokkaimpia aarteita - ruokaa pitkälle talven mustaan loputtomuuteen. Useaan otteeseen kuluineiden päivien aikana Runa oli hakeutunut kotimetsänsä läheisyyteen keräämään pitkän talven ja kevään ajaksi satoa säilytettäväksi. Marjat, juuret kuin sienetkin päätyivät parantajan mukaan.

   Hänen pienessä kodissaan Runa säilöisi löytämistään antimista osan. Keittäisi ja ryöppäisi tarvittavan, sekä valmistaisi pieniä määriä uutteita ja salvoja varastonsa täytteeksi. Ajatuksensa eivät kuitenkaan levänneet mättäiden aarteissa, vaan huoli tahtoi tempoa Runan ajatukset kauas metsän hiljaisesta rauhasta.
     Lena oli lähtenyt mökiltään lähes pari viikkoa sitten, eikä Runa suinkaan ollut varma oliko hän tehnyt oikein laskiessaan tytön kotimatkalleen. Huoli kaihersi naisen turhankin tunnollisia tuntoja.

     Olisiko hän voinut muutakaan? Estää nuorta tyttöä palaamasta kotiinsa? Hän oli tarjonnut Lenalle paikkaa luotaan, mutta tyttö ei ollut sitä huolinut. Miksi olisikaan? Tarjoukseen myöntyminen olisi tarjonnut tytölle vain harmia ja huolta. Raskaasti huokaisten Runa poimi kellertävä lakkisen sienen kämmenelleen. 

    Eniten Runaa kuitenkin pohditutti omat tuntemuksensa. Huolen takana näet paistatteli luvattomalta tuntuva levollisuus. Harmin rinnalla tuntui huokailevan helpotuksen pehmeät kuiskaukset. . Tunne, joka tuntui naisesta väärältä. Miten hän saattoi olla tyytyväinen tytön niinkin huonosta päätöksestä? Miksi hän tunsi helpotusta siitä kun nuorikko oli viimeinkin rohkaistunut ja päättänyt palata Henningenin kylässä sijaitsevaan kotiinsa?
    Tyytymättömästi puuskahtaen Runa poimi maasta pari myrkyllistä sientä rohteitaan varten. 

      Itsesyytöksistään Runa kuitenkin äkkiseltään havahtui risukkojen rusahdellessa mäen rinteellä. Hätkähtäen Runa loi katseensa ylös metsäistä rinnepolkua pitkin, jossa huojuva kaksikko kompuroi alas päin.

     "Jaksakaa vielä tovi teidän korkeutenne", Rangvald murahti synkästi puristaessaan huojuvaa miestä pitääkseen tämän tolpillaan. 

     Huojuvat askeleet kompuroivat jokaiseen oksaan, risuun ja kiveen, mutta jollain ihmeen kaupalla haavoittunut mies pysyi kuin pysyikin tolpillaan. 

    Tumman ruskeiden silmien katse seurasi herkeämättä toverinsa kasvoja. Mies oli käymässä veltoksi otteessaan. Useamman tunnin vaellus oli tehnyt vääjäämättömästi tuhojaan sitkeänä tunnetussa miehessä. Pelkkä itsepäisyys tuntui vielä pitävän hämärän rajamailla tanssahtelevan mielen sen verran valveilla, että tämä kykeni siirtämään jalkaansa toisen eteen. 

     Synkissä mietteissään Rangvald kuitenkin tiesi, että hänen oli löydettävä hyvin pian suojaa. Tai jos ei muuten, niin hänen oli sellainen rakennettava. Käsipuolessaan roikkuva mies ei kovin kauaa pirullisen sitkeytensäkään kanssa selviäisi. 

     "Kuulehan Rangvald", yskähtäen mies käsipuolessaan naurahti. Limaiset verivanat suupieliltään valuen tämä korskahti yrittäessään niellä verestäviä paakkuja alas kurkustaan: "Kuvittele millaiset kirjoitukset tästäkin takalistoilleen lentäneestä reissusta saa." Haparoivasti omille mielikuvilleen naurahtaen mies horjahti niin, että Rangvaldin oli napattava horjuva mies paremmin otteeseensa.

   "Tästä ei kovin hääppöistä vitsiä saa. Koettakaa nyt kulkea vain eteenpäin."

  "Kauanko tässä on eteenpäin koetettava? Tämä on loppuni. Tähän pirulliseen metsään sinä saat minut tätä menoa haudata. Helvetti, pitikö tämäkin päivä nähdä..."

     "Teidän korkeutenne"; Rangvald aloitti, mutta yllättäen mies ei keksinytkään jatkoa lauseelleen. Mies käsipuolessaan maalasi sanoiksi sen, minkä he molemmat taisivat tietää jo hyvinkin todeksi. Edes Rangvald ei tuntenut näitä metsiä, vaikka hän kuulu metsämies olikin. Nämä metsät eivät olleet Arinbjornin kuusimetsiä. Täällä vihannoi voimallinen aluskasvillisuus siinä missä omikseen tuntemilla mailla kengän pohjallisten alla eli vain sammal ja vaivaispensaikot. Täällä puut olivat hontelia ja kapeita, kun taas iäkkäät kuusimetsät vihannoivat naavaa silmän kantamattomiin hänen metsämaillaan. Tämä seutu oli vierasta.
    He olivat tieten tahtoen hakeutuneet Arinbjornin ja Henningenin metsittyneelle rajalle. Jos Rangvaldin olisi ollut arvailtava edes jotain heidän olinpaikastaan - olivat he varmaankin jossain päin Henningenin syrjäisiä laitamametsiä. Kenties parin päivän päässä kyläasutuksesta. Arvailujen varassa oli huono kuitenkin yrittää esittää viisaampaa kuin oli. 

      "Teidän korkeutenne!" Rangvald huudahti kesken ajattelun kun kauan Arinbjornin prinssiä eteenpäin kuljettaneet jalat viimein pettivät tämän alta yllättäen ja varoittamatta.

     "Voi kuudentoista helveti nimeen", Rangvald murahti tukien syliinsä kaatuneen miehen. "Teidän korkeutenne?!" kovakouraisesti miestä sylissään ravistaen tumma hipiäinen mies katseli tajuttomaksi mennyttä miestä.

    "Helvetti soikoon! Aksel!", raskaasti sättien Rangvald katsoi pimenneitä kasvoja, kunnes viimein tuolloin mies havahtui ääniin.

     Maastoon hyvin kadonnut hahmo piirtyi juoksuaskelin esiin metsän reunamalta. Epäröimättä ensimmäistäkään askeltaan Runa kiirehti kaksikon luo. Hengitystään tasaamatta Runa löysi itsensä liiankin tutuksi käyneestä tilanteesta.

     "Minä voin auttaa", nopeasti lausahtaen Runa antoi katseensa tarkastella pahoin haavoittuneessa miehessä: "Jaksatko kantaa hänet? Tupani on aivan tässä liki."

      "Kuulitko Aksel? Et sinä tänne kuolemaan jää", miehelle kuiskaten Rangvald kiskaisi tajuttoman miehen syliinsä kuin vaivaisen jauhosäkin. "Näytä tietä niin minä seuraan", kyselemättä saati empimättä Rangvald vilkaisi paikalle kuin jumalten ihmeenä saapunutta naista. Arinbjornin prinssiä käsivarsillaan kantaen tämän metsästyskumppani lähti laskeutumaan rinnettä alas tumman puhuvan pelastajattaren johdattaessa häntä. 

***

Pahoitteluni osan viivästymistä. tönkköyttä ja lyhyyttä. Halusin kovasti vielä tähän vuoden alkuun vielä jotain saada aikaiseksi tarinan parissa ja no...pakottamalla tehden ei niin kovin hyvää saa aikaiseksi, mutta onpahan jatkoa taas pikkuisen eteenpäin.