Taustamusiikki
Talvi oli saapunut Henningeniin.
Kevyt lumivaippa oli kietonut maan syleilyynsä lähes yhdessä yössä, eikä rauhalliselle lumisateelle näkynyt tulevan loppua. Aika alkoi seisahtua. Viljapellot kuin suuret kasvimaaplantaasit vaipuivat yksitellen talven pitkään horrokseen. Järvien vedet jäätyivät talven yli kestävään ikiroutaan.
Oli aika käyttää hyväkseen se, mitä pitkä kesä oli ahkerille työläisille tarjonnut.
Siinä missä kylissä asuva väki pyrki pysymään vilskeessä pysyvän asutuksen sydämessä, sieltä minnekään pyrkimättä - oli eräs valjastanut hevosen ja lähtenyt pitkälle matkalle. Ratsain tuon matkan sanottiin kykenevän kulkemaan yhdessä yössä ja päivässä, mutta talvi hidastutti kulkijaa. Matkalla ei ollut kievaria saati hylättyä asutusta yönpitimiksi, joten kevyin varustein liikkeelle lähtijä oli kulkenut pysähtymättä.
Herkästi hevosen selässä yön torkkuen ratsastaja oli hetken kuvitellut eksyvänsä lumen muokkaamalta reitiltä, sillä kukaan ei ollut tehnyt polkua vasta sataneeseen lumeen. Niinkin seesteiseltä kun saapunut lumisade olikin näyttänyt, se oli osoittautunut myös petolliseksi. Maisema oli muuttunut lähes tunnistettamattomaksi viidessä päivässä.
Kulkijana karaistunut mies oli kuitenkin luottanut kykyihinsä jäljittäjänä niin paljon että hän oli tuolle matkalle yksin lähtenyt. Kuulemansa mukaan miehestä jopa tuntui, ettei kukaan järin heppoisasti olisi hänelle matkaoppaaksi ryhtynytkään. Oli käynyt ilmi, ettei kovin moni tunnustanut tuntevansa saati edes tietävänsä metsässä asuvaa naista.
Rangvald ei osannnut sanoa mitä mieltä on oli kuulemastaan. Hän oli kuullut Henningenin noidasta aikaisemminkin, mutta silloin tuosta naisesta oli käytetty aivan erilaista nimeä...Amida.
Tieto Runan mahdollisesta, epäilyttävästä taustasta ei kuitenkaan ollut saanut Rangvaldia kääntymään aikeissaan. Olihan nainen varoittanut, ettei ruhtinas Gjörn Gumarichilin aie siirtää Arinbjornin kruununperillistä Henningenin hirsilinnaan ollut viisasta. Yhden naisen sanat eivät kuitenkaan merkinneet miesten maailmassa mitään - varsinkaan, jos niiden lausuja oli vieroksuttu erakko metsärinteillä.
Rangvald ei ollut ollut asemassa vastustaa ruhtinaan sanelemaa käskyä maallaan, jolloin mies oli päätynyt vain seuraamaan sivulta miten suojattinsa nostettiin kahden hevosen vetämään vaunuun lähes viikko aikaisemmin...Kuinka oikeassa Runa olikaan ollut? Noita tai ei - Rnagvald löysi itsensä aamun usvassa naisen ovelta.
"Rangvald? Mitä ihmettä sinä täällä teet? Tule - tule sisään sieltä sateesta."
"Mitä ihmettä sinä täällä teet?" Runa katseli lunta olkapäiltään ravistelevaa miestä hämmentyneenä - unohtaen liedellään porisevan keitoksen aivan täysin.
"Minulla ei tuntunut olevan vaihtoehtoja", suuremman lumimassan olkapäiltään ravisteltuaan mies suoristui ja katsoi vakavin silmin tuvan erakkoa. "Asiani koskee Akselia. Hän...- kaikki ei ole kunnossa..."
"Minähän sanoin ettei häntä ole hyvä siirtää liian aikaisin", Runa puuskahti tahtomattamaan ja äkkipikaisesti. Liedellä lepäävän kattilan tahdittoman äkäisesti siirtäen Runa huokaisi raskaasti.
"Mitä minä olisin voinut tehdä? Sitä paitsi, Aksel itse valitsi lähtemisen. Olisiko minun pitänyt asettua häntä ja Gjörnin juoksupoikia vastaan?"
"Olisi sekin ollut jotain!"
"Älä ole tuollainen Runa, minä tulin luoksesi kun en tiedä kenen muun puoleen voisin kääntyä. Sinun on tul----"
"Mahdotonta", miehen äkisti keskeyttäen Runa pudisteli päätään: "Minä voin antaa sinulle mukaan parhaimpia yrttejä joista voi olla apua..."
"Tottakai sinä tulet mukaani. Kuvitteletko, että kyläparantajan pystyvän parempaan kuin sinä? Hm?"
"En voi lähteä kylään. Minä en - "
"Minä olen kuullut tarinat Runa", Rangvald ojensi kätensä koholle keskeyttääkseen vuolaasti puhumaan alkaneen naisen. "Luuletko minun välittävän puheista? Nyt kun Arinbjornin kuningaskunnan perillinen tekee varmaa kuolemaa?"
"Rangvald, sinä et ymmärrä."
"Ei Runa", mies poimi piisaminnahkahansoin naisen kämmenen omiensa lomaan. "Sinä et ymmärrä. Aksel on ainoa perillinen. Ainoa oikea kuningas, jonka tulee päästä valtaistuimelle isänsä jalanjäljissä. Hän on ainoa, joka pystyy palauttamaan kuningaskuntamme sen oikeille raiteille...Hänestä on tultava kuningas." Naisen kättä omassaan pitäen Rangvald katseli syvälle naisen usvaisiin silmiin, joiden pinnalta heijastui hänen oma kuvajaisensa. "Pyydän Runa...Tiedän, että olen pyytänyt sinulta paljon, mutta tämä on viimeinen asia mitä sinulta pyydän. Polvistun eteesi jos sitä vaadit. Runa...minä anon sinua auttamaan häntä. Pelasta Aksel. Tule mukaani..."
Hetkeä myöhemmin Runa sulki perässään tupansa oven. Kivistävän raskas tunne sydämellään Runa nosti olalleen paremmin nahkapussukkaansa, johon hän oli kerännyt kaiken tarpeelliseksi ajattelemansa.
Runa oli varma, että hän antaisi ylen ennen kuin he tavoittaisivat Henningenin...hän lähtisi kylään..
Kylään, jonne häntä oli kielletty koskaan kulkemasta...
***
Henningen.
Pieni, mutta maaltaan rikkauksia sisällään hautova ruhtinaskunta sijaitsi aivan Arinbjornin kuningaskunnan rajan vieressä. Gjörn Gumarichil oli Henningenin ruhtinas nimeltään. Mies, joka ei ollut saanut miespuolista perillistä itselleen, mutta joka nyt oli tuntunut saavan ratkaisun maansa ongelmiin kuin tilauksesta.
Ainoa ongelma oli, että hänen ratkaisunsa makasi polttavan kuumeen kourissa. Heningenin kyläparantaja oli neuvoton. Hän ei ollut tuntenut prinssin haavoille istutettuja haudeyrttejä. Omiin oppeihinsa luottaen parantaja oli pessyt hauteiden tulehduksia estävän kerroksen miehen haavoilta.
Pontikan ja väkiviinan parantaviin voimiin uskoen parantaja oli pessyt haavat väkijuomalla. Sitonut haavat ja jättänyt ongelmat hautomaan oman onnensa nojaan. Huono, joskin täysin olematon tislaus oli tehnyt tehtävänsä.
Siitä huolimatta ruhtinas ei ollut laskenut hyväksi vaihtoehdoksi kutsua Runaa kylään. Naisen maine yleisesti tiedettiin, eikä noitaa haluttu tunnetustikaan kylän kansoittamaan ihmismassaa säikyttelemään.
Ja nyt tuo nainen oli kylässä...jopa niinkin keskellä Heningenin sydäntä kui hirsipalatsissa. Gjörn oli taipunut Rangvaldin kuin omienkin pelkojensa alla siihen vaihtoehtoon, että nainen olisi haettava. Mikäli noita kykenisi pelastamaan kuninkaan pojan, olisi hänen, ruhtinaan, tulevaisuus valoisampi. Ja mikäli nainen epäonnistuisi - olisi miehellä yksi murhe vähemmän kun noita makaisi mestattuna hänen mestauslavallaan.
Huoneen ainoa valonlähde oli tulipesässä kuivana paukahtelevien halkojen ylläpitämä liekki. Lämmin tulipesä loi varjoja vaatimattomasti sisustetun vierashuoneen seinille. Täytetyt eläimet, sarvitrofeet kuin taljatkin tuntuivat olevan ruhtinaan mieleen - sillä joka paikassa tuntui henkivän kuoleman varjot.
Hetken Runa oli empinyt huoneen ovella. Kaikki ympärillään oli vierasta, ja jokin sai naisen varomaan jopa omaa varjoaan tuossa talossa.
Hän ei ollut tervetullut.
Tuntui kuin vasta eilen Runa olisi katsellut nukkuvaa miestä. Vain hetki tuntui kuluneen siitä kun hän oli istuutunut miehen vierellä kuin odottaen.
Runa poimi tatuoituun käteensä vuoteella makaavan miehen kämmenen. Käsivarren haavat olivat jo parantuneet, samoin vioittuneiden sormien ja rystysten nirhaumat. Miehen kättä sylissään pitäen Runa tunsi miehen käden nihkeyden, jota kova kuume lietsoi.
Veren läpi kastamaa sidekerrosta katsellen Runa näki kaikki huolimattomuuden jäljet. Hän haistoi pontikan imelän pistävän haun, mitä ei oltu yritetty yrtein edes peittää.
Pienen puukon vyötäisiltään poimien Runa leikkasi sidoskankaan miehen rintakehän päältä. Avatessaan kangaskerroksen Runan oli pidäteltävä hengitystään, joka oli saada naisen antamaan ylen samantien.
"Voi hyvä jumala." Märkivä, saastaisesti hoitamatta jätetyt haavat olivat kamalinta mitä moneen tottunut nainen oli eläessään nähnyt.
***
Useampaa tuntia myöhemmin, päivän kääntyessä pitkälle yöhön lähes kaksi vuorokautta valveilla ollut nainen kulki hirsilinnassa. Kaksi pitkää, näännyttävää yötä ja päivää eivät olleet pyyhkineet onnettomuuden mahdollisuutta olemattomiin. Arinbjornin prinssi teki yhä kuolemaa vuoteellaan, eikä mikään mitä Runa teki, tuntunut auttavan. Ooppiumsekoitteensa oli ainoa keinonsa pitää mies syvässä, kivuttomassa unitilassa. Se oli ainoa tapa jolla Runa tuntui kykenevän helpottamaan miehen lopun jäljellä olevaa aikaa.
Löytäen etsimänsä miehen Runa ei löytänytkään niitä sanoja, joilla hän oli ajatellut aloittaa keskustelun miehen kanssa. Rangvald seisoi tyynenä suuren tupatakan äärellä käsiään tulen lähellä venytellen.
Sanomisensa sanomatta jättäen Runa asteli takan eteen miehen viereen. Väsynyt, nuutunut olemuksensa puhui puolestaan tarpeeksi.
"Ei vieläkään mitään?" tumma, raskaan painon omaava ääni puhui vierellään - eikä Runa jaksanut kuin puistella päätään vastaukseksi.
Rangvald tarkkaili kumaraan vaipunutta naista herkeämättä.
"Runa", synkästi aloittaen Rangvald jatkoi: "Tiedän että kykenet parempaan kuin mitä annat muiden ymmärtää. Jos puheet sinusta pitävät paikkansa - sinun pitää käyttää voimaasi."
"En ymmärrä mistä sinä puhut", Rangvaldin puoleen kääntyen Runa hätkähti miehen tarttuessa voimalla käsivarsiinsa.
"Runa!" Rangvald murahti: "Sinä olet Henningenin noita. Sinä pystyt siihen. Sinulla on voima käsissäsi - minä tiedän sen. Sinun on vain rohjettava tekemään se mitä sinun pitää. Minä autan sinua jos vain voin - suojelen sinua, puhun puolestasi...ihan mitä vain."
***
Yön laskeutuessa Runa löysi itsensä seisoskelemasta työnsä ääreltä. Pöytään nojautuen Runa tuijotti edessään nököttävää huhmaretta, jonka kuppiin nainen oli onnistunut pudottamaan vain muutaman lehden.
Runa tiesi olevansa mahdottoman tilanteen edessä. Myrkky, joka virtasi nuoren prinssin sydänveressä oli mahdotonta parantaa hänen rohdoillaan.
Aika ei riittäisi kovin pitkälle. Ajatuksissaan Runa puristi kätensä nyrkkiin. Oliko Aksel, nuori Arinbjornin prinssi, kruununperijä lupausten rikkomisten arvoinen?
