12. Leirinuotio

Taustalle

   Iloisesti paukahteleva leirinuotio värjäsi kullan hohtoisia varjoja Arinbjornin ja Henningenin välissä kohoavan vuorimetsän siimeksessä. Kuusien havuisia oksia yhä talviroudan kylmyydestä muistuttava tuuli vavisutteli laskeutuneessa yössä. Puissa ulvova tuuli, eivätkä ensimmäiset, kevään mukanaan tuomat yölliset ääneet saaneet nuotion äärelle asettunutta miestä hätkähtämään paikaltaan. Kylmässä kevätyössä istui ja odottaen valvoi Arinbjornin prinssin henkivartija.

   Mies sulautui ympäristöönsä kuin kotitupansa takkapirtin mukavaan tuoliin. Kolea, ihoa pistävä viimakaan ei saanut miestä ojentautumaan sytyttämäänsä nuotiota kohden. Aloilleen jäänyt mies oli kuin saalistaan vartioiva susi. Herkeämättä ympäristönsä tiedostava soturi, joka istui ja odotti.

   Rangvald Hammar oli kuin luotu elämään karussa, koruttomassa kuusimetsässä, joka erotti mahdollisesti tulevaisuudessa yhdistyviä maita toinen toisistaan. Maiden välillä kulkeneelta kärrytieltä kohoavan metsikön siimekseen alkeellisen leirin pystyttäneenä Rangval ojensi kätensä kohti puista kolpakkoa. Tummaa, paksua ohramallasta juoden mies pyyhkäisi huurteista mettä paksun parran peittämältä suupieliltään.

   Itseään lähes kymmenen vuotta nuorempaa prinssiä alamaisen virassaan totellen Rangvald  ei ollut hievahtanut leiristä. Kuka tahansa toinen olisi kenties jatkanut matkaansa prinssinsä saapumisen viivästyessä, mutta miehen luonne ei taipunut kovin helposti sellaiseen. Ensimmäistäkään poikkipuolista sanaa Rangvald ei ollut laittanut vastaan prinssilleen, jonka aikeet Rangvald oli aavistanut jo hyvissä ajoin. Ystävänä hän sen sijaan olisi halunut valita muutaman harkitun sanan suoraan herralleen, Arinbjornin tulevalle kuninkaalle.

   Mutta kuka hän oli puhumaan tuota salaperäistä, mukanaan vievää tunnetta vastaan? Hän jos kuka oli viimeinen mies puuttumaan prinssinsä tunne-elämään. Samanlaiseen, ennalta arvaavattomaan, järjettömään, aaltomaisesti kuohuvaan mereen oli Rangvald itsekin nuoruudessaan hukuttautunut. Seuraamukset olivat merkityksettömiä silloin kun järkevän mielen laittoi sekaisin elävän olennon vieno, hento kosketus.

   Velvollisuudet olivat kuitenkin myrkkyä tuolle yrmeämmänkin miehen ylös nostattavalle riehalle.

***

Taustalle

   Ratsailta itsensä kevyesti alas heilauttaen Aksel puristi nyrkkinsä sisään ratsunsa ohjaksia. Lähemmäs kaksi päivää sitten Aksel oli lähettänyt henkivartijansa matkaan kohti Arinbjornia. Leirinuotion kajon metsän siimeksessä huomataen Aksel tunsi piston pirrallaan. Ensimmäistä kertaa elämässään häntä hävetti oma itsekkyytensä.

   Alkuperäinen suunnitelmansa, mikäli sellaista oli alun alkaen edes ollutkaan - ei ollut luonnistunut mieheltä aivan sellaisenaan. Nahkaohjasta kämmenissään hypistellen Aksel tunsi suupieltensä pingottuvan kireäksi.

   Nuorelle miehelle ei ollut luonnollista potea huonoa omatuntoa, mutta nyt nuo ohi vierineet päivät tuntuivat koettelevan hänen kovaksi pakotettua mieltään kivimoukarin tavoin.

   Yön kylmää, sieraimissa viheliäisesti kipristelevää ilmaa sisuksiinsa vetäen Aksel maiskautti suutaan kevyesti saadakseen Heningenin ruhtinaalta ratsukseen saamansa eläimen liikkeelle. Tulen lämpöä vastuttamatta eläin liikahti miehen viereltä kohti edessä häämöttävää leirinuotiota huomattavasti innokkaammin, mitä selässään tuntitolkulla istunut ratsastaja.

   "Herrani", lyhyt, tutun koristeeton tervehdys henkivartijaltaan ei kaivannut selityksiä. Rangvaldin suorasukaisuudesta Aksel oli hyvin kiitollinen. Kohmeisia sormiaan nuotion korkeissa liekeissä lämmitellen mies poimi Rangvaldin ojentaman mallastuopin käsiinsä.

   Hetkeksi leirinuorion ylle laskeutuva hiljaisuus ei kuitenkaan kovin kauan kestänyt, sillä pian nuori prinssi selvitteli vaivaantuneen oloisena kurkkuaan.
   "Olen pahoillani Rangvald", luorinuotion äärelle kyykistyneenä Aksel viimein lausahti - juotuaan ensin aimokulauksen Henningenin kuuluisaa mustaa olutta. Toista maata oli Arinbjornin hunajasta pitkään käytetty sima.  

   "Tarkoitukseni ei ollut viipyä", nuotion yli Rangvaldia kylmän harmailla silmillään katsoen nuori prinssi nosti kolpakon huulilleen.
   "Kuten herrani tietää, ei ole minun virkani ohjeistaa teitä toimimaan suuntaan tai toiseen", olemukseltaan tyyneksi ja rauhalliseksi pakottautuvaa miestä tummalla katseellaan tarkkaillen Rangvald vastasi."Kukaan ei kykene väittämään, että hyvästit olisivat koskaan helppoja. Varsinkaan kun kyse on läheiseksi yltäneestä ihmisestä."

   Synkin silmin nuotioon katseensa laskien Aksel nyökkäsi kevyesti, turhautuneisuutta kielien Rangvaldin sanoille. "Ehkä olisi ollut parempi olla menemättä kokonaan."

   "Viisaita sanoja herrani, mutta viisastelulla ette kykene paikkaamaan juuri mitään", Akselin synkkeneviä kasvoja tarkkaillen Rangvald huokaisi. "Mutta mitä me sitä murehtimaan? Hmm? Eihän meistä kummastakaan ole selittelijöiksi. Antakaa tekin tapahtumien olla." Olutkolpakkonsa ilmaan nostaen Rangvald nyökkäsi kehoittavasti prinssilleen, joka poimi oman kolpakkonsa.

   Mikä olikaan parempi paikka hukuttaa miehen sisällä vellova meri kuin tuo käynyt eliksiiri, joka kuin varkain kevensi mieltä kulaus kulaukselta.

   Kaksikon istuskellessa tummuvan yön ainoan valonlähteen ympärillä olivat molemmat miehet jälleen hiljaa. Hullunmylly, jonka keskiöstä he olivat itsensä löytäneet tuon pitkän, vuoden mittaisen matkan aikana - oli viimein tuo saavutettu hiljaisuus tervetullutta vaihtelua. Ketään ei häärinyt heidän ympärillään, teeskennellyt työskentelijää kuullakseen jotain kuulemisen arvoista.  Ennen kaikkea Aksel koki tuon metsän tarjoaman, kylmän hiljaisuuden lähes siunaukseksi. Mutta siinä missä hiljaisuus tuntui olevan kaivattua, oli heille viimein oli myös tarjoutunut aika, jolloin he saattoivat puhua keskenään kuin mies miehelle. Ilman, että ensimmäistäkään sanaa tai poikkipuolista katsetta kukaan tulkitsisi mielipuolisesti oman tahtonsa mukaan. 

Taustalle

   "Kerrohan minulle Rangvald", puheensa lomassa kolpakkoaan nahkaisesta matkaleilistä täyttäen Aksel röyhtäisi kevyesti: "Mitä mieltä sinä olet näistä tauottomista puheista Heningenin noidasta? Oletko kuullut tarinoita? Uskotko sinä sellaiseen? Siis siihen, että noita olisi oikeasti olemassa?"

Katseensa nuotioon laskien Rangvald nyökkäsi vaimeasti: "Tiedän osan niistä tarinoista."

   "Tiedät enemmänkin Rangvald. Ja niin tiedän minäkin. Hän on noita. Eikö olekin?" synkästi kysyen Aksel tuijotti herkeämättä tulimeren yli luottomiestään. 

   "Niin..." käsivarsiensa varaan nojautuen Rangvald huokaisi. Kelle tahansa miehelle oli oma kompastuskivensä myöntää lapsuuden tarinoiden todellisuus. Varsinkin, kun sellaiseen törmäsi oikeassa lihassa ja veressä. Puhumattakaan, että miekoin ja kirvein elämässä eteenpäin taisteleva soturi joutui turvautumaan johonkin sellaiseen, mitä hän ei ikinä kykenisi järjen voimin selittämään edes itselleen. "Meistä kumpainenkaan tuskin istuisi tässä tänään, mikäli Runa ei olisi sattunut kohdallemme. Hänellä on voima, noituus veressään. Hän pelasti henkesi useammin kuin kerran."

   "Runa ei kuitenkaan ole voimallisin tunnettu noita Henningenissä", lapsuutensa tarinoihin elävästi palautuen Rangvald hörppäsi oluttaan ennen kuin alkoi kertoa kuulemaansa. "Näissä metsissä asusti aiemmin Runaa monin verroin väkevämpi noita. Noita nimeltään Amida. Kyläläiset, siinä missä ruhtinaan kerma pelkäsi, mutta samalla suuresti kunnioitti tätä noitaa, jolla oli parantajan ihmeelliset kyvyt. Amida pystyi ihmetekoihin. Hän paransi karjaa kaatavia kulkutauteja siinä missä taisteluiden repimät soturit saivat takaisin kykynsä kävellä. Amidan apua hakivat myös kaukaiset vieraat - sanotaan, että myös Arinbjornista tuli väkeä Amidan apua hakemaan."

   "Amida sai hyvin nuorena nimen Henningenin parantaja. Silloin tuo nimi merkitsi kaikkea hyvää jokaiselle...kunnes...kunnes Henningenin tuolloinen ruhtinas, Bjarke Gumarichil, Gjörnin isä tarvitsi Amidan apua."

   "Hänen vaimonsa, Dagna teki kuolemaa esikoisen syntymisen ollessa liian raskas tuskin naisen ikään päässeelle ruhtinattarelle. Kerrotaan, että Amida teki kaikkensa pelastaakseen ruhtinaan vaimon. Bjarke olisi suonut syntymättömän poikansa jopa kuolevan, mikäli vain Dagna pelastuisi. Amida kuitenkin sai tuon pienokaisen, Gjörnin pelastettua tuona yönä. Mutta kiitollisuuden sijaan Bjarke oli raivoissaan."

   "Ruhtinas kirosi Amidan. Bjarken raivo oli niin suunnatonta, että hän asetti hinnan noidan päästä. Yhtenä yönä Henningenin parantajasta, rakastetusta ja hyvästä naisesta tuli Henningenin noita. Mitä kauemmin Bjarke katkeruudessaan eli, sitä hankalemmaksi Amidan elämä muodostui. Vuosia myöhemmin Dagnan kuolemasta kuumetauti riehui Henningenissä. Moni vanhus kuin lapsikin menehtyi tuona aikana. Eikä yksikään kyläläinen kääntynyt Amidan puoleen apua saadakseen. Bjarken viha ja katkeruus oli tarttuvampi tauti, mitä ruhtinaskunnassa jylläävä tulikuume. Pian oli selvää, että Amida nähtiin taudin tuojana, jolloin Amida viimein katosi. Hän jätti jälkeensä vain lapsensa. Brynjarin ja Runan."

   "Amida - tämä tarinoiden kuuluisa noita on siis Runan äiti?"
   "Mhm", myöntyvästi nyökäten Rangvald vilkaisi prinssiään, jonka kasvoille oli muodostunut hetki hetkeltä mietteliäämmäksi painuva katse. "Voima, minkä Amida hallitsi oli voimakasta. Alkukantaista, raakaa, hallittua voimaa - kun taas Runa on kahlinnut voimansa aina. Liekö sattumaa tai yksinkertaisesti vaistoa, mikä sai Runan toimimaan niinkuin hän toimi."
   "Tiedätkö sinä siis mitä tapahtui? Kertoiko hän?"
   "En suinkaan ole tyhmä herrani. Näin millaisessa kunnossa olitte pontikkamaakarin käyteltyä rohtojaan teihin. En ole eläissäni nähnyt tai kuullut kenenkään selviävän hengissä sellaisesta."

   Rangvald hiljeni tarinansa osalta nähdessään kuinka herransa katseen terävyys hävisi mietteliään, surumielisen varjon alle.