Rakennustyömaa

Tylle tässä hei, 

Pientä pilkahdusta ja selittelyä luvassa.

Pitkäksi venynyt tauko selittynee hyvin seuraavilla kuvilla, sillä jokseenkin iso tontti on tarinaani varten rakenteilla.

Tähän mennessä tarinani suurin asutus rakentuu hitaasti mutta varmasti. Arvaatteko kenen kotiin pääsemme käymään?

Kesän ekstra äänestys alkaa olla päättymäisillään ja lopputuloskin aivan selkeä, joten tämän päätelmäni kesän tähdestä on pääteltävissä. Suunnitelmat voittajan, tuttavallisemmin Lenan suhteen ovat vielä auki, mutta paljastetaan sen verran että rakennusprojekti on jo suunnittelutyön alla. 

Ensin ajattelin, että teen osasta vain minimaalisen, yhden osan  mittaisen turinoinnin, mutta kaikkien muiden kohdalla idea tuntuu toimivalta - mutta Lena tuntuu tarvitseman hieman enemmän. 

Ennen ekstraa yritän kuitenkin saada ensimmäisen tarinan viimeiset osat pakettiin :)

Palaillaan pian! Ja oikein iso kiitos äänetykseen osallistuneille!

11. Kevät tuo vieraan

Heis!

Eloa jälleen täällä meilläkin ^^. Yleensä en näin osan alkuun jätä minkäänlaisia lausahdusjälkiä itsestäni tätä nykyä, mutta tämä osa vaatii sen! Eli, sikälimikäli silmiisi ei ole vielä tarttunut tuossa oikealla reunassa olevaa varoitusta ToA:n mahdollisesta K-18 materiaalista niin nyt sitten varoitan tässä ja nyt heti.

Paljon paljasta pintaa pikselihahmoillani luvassa! Joten, jos vähääkään närästää niin jätä lukeminen tähän - heti!

Ja hei, huomatkaa (myös tuossa oikealla) kesälle suunnittelemani ekstra äänestys. 

Kiitos! 

P.S. Kommentit ovat edelleen toivottuja ja haluttuja, niissä on ihan oma suolansa tälläisen blogitarinan kannalta. Hah!

***

Taustalle

     Piinava kylmyys riepotteli lumisateessa eteenpäin kahlaavaa naista. Hengitys ilmassa huuruten nainen oli antanut jalkojensa säryn viedä itseltään voiton. Tauotta kuin riivattuna kulkenut nainen havaitsi vasta kaiken sen kivun, mikä oli vuorokausien aikana ruumiissaan kehittynyt ja kasvanut järjettömän kokoiseksi tulimereksi.
     Pakokauhu, joka oli kulkijaansa ajanut eteenpäin ei ollut antanut tälle tilaisuutta levätä, tuntea kylmyyden kiristyvää voimaa saati nälkää. Sydänveressään vellova voima oli kyllä kantanut huolen ruumista, mutta mieli....Mieli oli toista maata.

     Mieli oli kokonaan hänen.
Kivenkovalla tahdolla Runa oli kääntänyt selkänsä kaikelle.
Viimeiset hetkensä ruhtinas Gumarichin hirsilinnassa Runa oli viettänyt prinssi Akselin seurassa. Aksel, tuo siniveren omaava kuninkaan perijä oli pyytänyt häntä jäämään luokseen, mutta vastoin sydäntään - vastoin kaikkea tunnetta...oli hän lähtenyt.

     Millainen paikka hänelle olisi ollut Arinbjornin kuninkaan pojan rinnalla? Olisiko Aksel tarjonnut hänelle onnen? Onnen, joka vääjäämättä olisi häneltä riistänyt elämän? Oliko se pelko, joka oli saanut naisen kääntämään selkänsä harmaiden silmien polttavalle katseelle? Tunteelle, joka sai hengen salpaantumaan, mutta sydämen laulamaan suloisinta lauluaan maailmassa...
     Rakkaus..

     Kylmän, ihoaan polttelevan kyyneleen poskellaan tuntien Runa havahtui upottavassa lumessa tarpovien askelten narinaan.

     Hahmo kulki lumessa kuin kotonaan. Sen suuret jalat ottivat pitkiä askelia korkeassa lumessa, mutta siltikään sen askel ei hidastunut, saati kompuroinut vaan vääjäämättä se kulki kohti lumeen lyyhistynyttä hahmoa.

     "Jorrunhal..." kyyneltensä lomasta katseensa metsien salaperäiseen suojelijaan nostaen Runa tunsi kyynelpatojen murtuvan. "Minun olisi pitänyt jäädä tänne", hiljaisella, lähes kuiskaavalla äänellä parahtaen Runa lyyhistyi lumeen.
     Valkoisesta, upottavasta kehdosta Jorrunhal - metsien suojelija- kumartui poimimaan suojattinsa suojaavaan syliinsä.

***

Taustalle

     Aika kului.
     Hitaasti eteenpäin vierien talvi oli pitkittymisestään huolimatta väistymässä. Yössä saattoi jo kuulla tiaisten pehmeän, päättymättömän sirkutuksen. Vuorimaiden lumikinokset olivat hiljalleen alkaneet muodostaa pieniä, suloisesti virtaavia jokia alas Henningenin maalle. Ensimmäiset vesipadot oltiin jo rakennettu... Kevät, tuo kaiken uuden alku taisteli vasten kylmyyttä - vääjäämättä voittoa lyhyen kesän ajaksi tavoitellen.
     Hiljaisuudessa Runa kuunteli pienen keittotupansa tulipesän pauketta. Kivisellä liedellä hiljalleen lämpeävä mausteinen öljymäinen seos keräsi pinnalleen höyryä tarkkojen silmien valvonnan alla. Työnsä Runa joutui kuitenkin keskeyttämään kuullessaan voimakkaan koputuksen kotinsa ovelta.

     "Hetki vain!" tulipesän ääreltä huudahtaen Runa kirosi hiljaa. Käsiinsä hameensa helmoja hamuten Runa kumartui nostamaan polttelevan kuumaa pataa pois tulipesän yltä.    

     Vaivautumatta odottamaan yössä talolle saapunut kulkija avasi kuuluisuuteen nousseen parantajattaren tuvan narisevan oven.

     Kylmän viiman puuskahtaessa pienen tuvan sydämeen saapuja katseli vaitonaisena lietensä äärellä puuhastelevaa naista.
      "Tule sisään, olen pian valmis", ovelle kääntymättä Runa sai sanotuksi kammetessaan patansa tulipesän viereiselle kivitasolle.

      "Voinko olla avuksi?" varoen ettei polttavan kuuma öljy enää päässyt lämpenemään ilman valvovaa katsettaan Runa koputti puulusikkaansa padan kylkeen.

     Vastaukseks vain hiljaisuuden saaden Runa koputti vaimeasti puulusikkaansa uudelleen padan reunaa vasten. Hitaasti lusikan pellavaliinaan putsaten Runa laskin lusikan padan viereen. Sydänalaansa puristava hiljaisuus kuroi kiinni naisen mielen. Jännittyneenä Runa sipaisi valtoimenaan roikkuvia hiuksiaan korvansa taakse ennen kuin aavistuksen kummittelemana tämä kääntyi oven takanaan sulkeneen saapujan puoleen.
     "Aksel..."

     Tuttuja, kylmän harmaita silmiä kääntyessään katsomaan Runa tunsi polttelevaa kipuilua sydämellään. "Aksel...mitä sinä teet täällä?" empien kysyen Runa katseli prinssin parantuneita, arvekkaiksi jääneitä kasvoja, sekä tämän ylleensä pukemaa, arvoistaan haarniskaa. "Sinun ei pitäisi..."

     Paikallaan säpsähtäen Runa otti häkeltyneen askeleen kauemmas miehen poimiessa yllättäen kätensä omaansa.

     "Luulitko että vain lähtisin?" kylmäksi maalatulla, teräksisen kovalla äänellä kysyen mies katseli herkeämättä suuriin, sumuisiin, liikutuksesta kyynelöittyviin silmiin. "Palaisin Arinbjorniin ilman kunnollisia hyvästejä? Niinkö sinä tosiaan luulit?"

     Empien miehen kovan nahkahansikkaan peittämää kättä katsoen Runa tunsi pakahtuvansa miehen kovan, periksiantamattoman tuijotuksen alla.
     "Minä toivoin sitä..." katseensa miehestä laskien Runa tunsi huultensa vapisevan niin, ettei hän kyennyt jatkamaan lausettaan.

     "Runa", hansikoiduilla kädellään Aksel sipaisi naisen siloisen pehmeää poskea. Kämmenensä naisen leuan alle kuljettaen Aksel pakotti Runan kohtaamaan katseensa.

      "Mitä sinä haluat minusta Aksel?" varovasti kysyen Runa piti katseensa urhoollisesti miehessä, jonka läsnäolo sai huoneen kutistumaan pelottavan ahtaaksi.

     "Tulin sanomaan hyvästini", naisen kasvoille sormensa viipyilemään unohtaen Aksel tunsi naisen kämmenen lämpön kylmän hansikkaansa läpi.
     "Sano ne sitten - pyydän..."

     "Haluatko minun todella hyvästelevän sinut?" nopealla liikkeellä, miltein väkisin Runan syliinsä kiskaisten Aksel veti naisen lähelleen. "Haluatko minun todellakin olevan niin kylmä kuin sinä ja jättävän sinut? Nyt kun viimein olet siinä ja minä tässä?"

     "Sinun täytyy Aksel", omien sanojensa petturuuden kuullen Runa koetti puskea itseään raavaampaa miestä luotaan. "Mene Aksel", nyrkkiin pusertuneilla kämmenillään vahvaa rintakehää tönäisten Runa kuuli itsensä nyyhkäisevän. "Lähde pois täältä.."

     Tönivää naista sylissään hetken kylmästi katsoen Aksel kumartui Runan puoleen. Suudelman vapiseville huulille painaen Aksel kietoi kätensä heikosti riuhtovan olennon ympärille.

     "Kysyn sinulta vielä kerran Runa...haluatko minun todella lähtevän?" pitkän, pehmeän suudelman jälkeen otteensa irti naisesta laskien Aksel jäi katselemaan kyynelöittyneitä kasvoja. "Sano se ja minä lähden. Et kuule minusta enää ikinä. Lupaan sen."
     Hetken, vain sydämenlyönnin mittaisen hetken Runa oli vaiti vaikka mielensä käskikin häntä käskemään miehen matkoihinsa. Sen sijaan, kaiken järjen ja oikean ratkaisun vastaisesti Runa kuuli itsensä huokaisevan: "Jää..."
   
***

Taustalle

     Yön pimeimmällä sydämellä Aksel katsoi edessään taivaallisen kauniina paistattelevaa näkyä. Siro ja pehmeä oli ehtymättömän rakkautensa omistaja.

     "Luotatko?" karheilla sormillaan naisen pehmeän nukkaista ihoa hyväillen Aksel kysyi, Kovan, kylmän ja välinpitämättömän kuoren alta esiin tullut mies suuteli hellästi jännittyneitä huulia. Pehmeän hymyn sulautessa Runan huulille Aksel juoksutti sormiaan herkällä uumalla.

     "Luotan", nyökkäyksen mukana käheästi kuiskaten Runa vavahti tuntiessaan vilpoisen ilman saavan tilaa kahden, niin tiiviisti toisiaan vasten olleen kehon välistä.

     Vuoteen ylle levitetyn taljan karkeaa karvaa vasten Runa hengitti syvään hermostuksissaan huuliaan nuolaisten. Hän ei kuitenkaan pelännyt, saati epäröinyt. Akselin kohoavaa vartaloa yläpuolellaan katsellen Runa piti katseensa harmaissa silmissä. Antaen miehen katseen kuin kosketuksen kulkea omalla, alastomalla varrellaan Runa vaipui nautintoon. Hän tunsi jokaisen aistikkaan, hellän kosketuksen ihollaan. Edes silloin, kun Aksel kiskoi auki vyötäisilleen jääneen alusvaatekankaan Runa ei kavahtanut uskaliasta kosketusta.
   

     Takkatulen pehmeästi valaisemassa huoneessa aistikkaiksi muuttuvat äänet hukkasivat alleen turhan jännitteen, sillä pelkoa saati murhetta ei ollut enää olemassa. Olivat vain he kaksi ja viettelevä nautinto.

      Vapisevaa, kevyesti vaikeroimaan alkavaa naista sylissään katsellen Aksel tunsi jotain poikkeuksellista sisimmässään. Voimistuvampaan tahtiin Runaa sylissään keinuttaen mies tunsi ensimmäisen kerran rakkauden.

     Ensimmäisen kerran elämässään Aksel tunsi pakahtuvaa mielihyvää, nautintoa jollaisen olemassaolosta hän ei ollut tiennyt. Merkityksettömiä olivat olleet piiat ja talonpoikaisrouvat...kaikki se turhuus tuntui katoavan Runan löydettyään.
     Sormensa villisti sekaisin oleviin hiuksiin hukuttaen Aksel veti naisen lähelleen, hamuten tämän huulilta nälkäisen suudelman.

      Yhteisen, korkeimman hekuman sylissään keinuvalle naiselle tarjoten Aksel katseli sylissään voipuneena vapisevaa naista. Tummia hiuksia sormiensa lomasta juoksuttaen Aksel kietoi käsivartensa sorjan olennon ympärille.

     Voipuneena, viimeisillä tajunnan hetkillään Aksel kiskoi kaksikon ylle taljoista yhteenpunotun peiton, jonka hän huolella asetteli Runan ylle. Pehmeän suukon paljaalle olalle painaen Aksel kietoi kätensä naisen ympärille ennen kuin vaipui pehmeään, painajaisista vapautuneeseen uneen.

***

Taustalle

     Lintujen aamuiseen viserrykseen heränneenä Aksel oli vaitonaisena katsellut sylissään nukkuvaa, alastonta olentoa. Kiehkuraisin kuvioin tatuoitu käsi oli levännyt hänen rintakehällään...ja kuinka paljon Aksel oli tuolla heräämisen hetkellä toivonut voivansa herätä aina tuohon samaiseen näkyyn. Asioiden mahdottomuuden ymmärtäen ja tietäen Aksel oli valvoen katsellut nukkuvaa naista tunnista toiseen...mutta mikään ei saanut valheellista hymyä nousemaan miehen kasvoille.

     Eikä tuohon valheelliseen unelmaan uskonut Runakaan. He olivat eläneet hetken salattua rakkautta. Auringon jo noustua Aksel antoi sormiensa sivellä paljasta olkapäätä. Yhteinen, jaettu yö oli ollut heidän rakkaustarinansa mitta.

     "Toivotko ettei tätä olisi koskaan tapahtunut?" rintansa päällä kasvojaan pitelevää naista katsellen Aksel huomasi itsensä kysyvän.

     "En", murheellisena kuiskaten Runa poimi reidellään levänneen käden sormet omiensa lomaan.

     Yhteisen murheen riivaamana kaksikko valvoi yhteistä aamua lähes täydellisen hiljaisuuden siivittämänä.

     "En kuvitellut hyvästejä aivan tälläisiksi", suojelevien käsivarsiensa lomaa vuoteella makaavan naisen kietoen Aksel painoi päänsä kuvioitua olkaa vasten. "Melkein toivoisin tämän kaiken olevan vain täydellistä unta."
     Hiljaisuudella vastaten Runa tunsi vavahtavansa sydäntään leikkaavista sanoista.

     "Minun on määrä mennä naimisiin Gumarichin tyttären kanssa", vaimeasti puhuen Aksel tuijotti mitään näkemättömin silmin Runan makuukammarin hirsiseinää.
     "Tiedän", hiljaa lausahtaen Runa poimi käsivarttaan silittävän käden omaansa: "Hän on kovin sievä. Kaunis vaimo."
     "Sinun tarvitsee vain pyytää, niin minä jään luoksesi ikuisiksi ajoiksi", alastoman olennon tuntien värähtelevän sylissään Aksel veti naisen paremmin syliinsä.
     "Et voi tehdä sitä", tyhjyyteen tuijottaen Runa kuuli itsensä vastaavan: "Se olisi kuolemaksi meille molemmille. Isäsi, saati ruhtinas Gumarich eivät jättäisi ketään rauhaan ennen kuin he löytäisivät meidät."

     Totuuden kirpaisevia sanoja nieleskellessään Runa tunsi Akselin viipyilevän kosketuksen paljailla käsivarsillaan ennenkuin tilalle astui viileä tuulahdus ilmaa sille paikalle missä mies oli hetki sitten ollut. Heidän hyvästinsä olivat kauneimmat kaltaisensa koskaan.

10. Lähdön aatto

Taustalle

     "Hän on kysellyt perääsi", Rangvald oli todennut nojatessaan hirsilinnan keittotuvan ovenpieleen. Jo kylmentynyttä,  villisianlihalla ruokaisaksi tehtyä keittoa lusikallaan hämmentäneenä Runa oli hätkähtänyt hereille ajatuksistaan miehen ääneen. Sanomatta miehelle sanaakaan Runa oli nostanut lusikallisen kylmää keittoa huulilleen välttääkseen vastaamatta miehelle. 

     "Ja hän tulee kyselemään perääsi loputtoman pitkään ellet mene tapaamaan häntä", mies oli jatkanut.  

Naisen syömistä tovin seurattuaan Rangvald oli liikahtanut ja astellut kovia kokeneen pirttipöydän ääreen, nojautunut pöytää vasten ja tuijottanut herkeämättä kylmää lihanpalaa kielellään pyörittävää naista. 

     "Rangvald", suupalansa nielaisten Runa oli aloittanut: "Minä tein sen minkä pyysit. Ei enää pyyntöjä."

     "Se en ole minä joka tässä pyytelee Runa."

      "Haluatko mieluummin että hän repii itsensä irti vuoteesta ja lähtee etsimään sinua? Hmm? Onko se parempi vaihtoehto?" Rangvald oli kysynyt tiukasti Runaa tuijottaen.
     "Viet ruokahaluni", tumman ruskeiden silmien tuijotukseen vastaten Runa osoitti pahansuovasti miestä puulusikallaan.
     "Pah. Et ole syönyt kunnolla pariin päivään."
     Hetken syyttävän hiljaisuuden pyöriessä hiekkamyrskyn tavoin keittopirtin hiilen peittoamilla kiviseinillä Runa huokaisi äänekkäästi: "Hyvä on. Hyvä on. Minä menen tapaamaan häntä. Kenties on aivan asiallista hyvästellä hänetkin."
     "Hyvä", tyytyväisenä Rangvald suoristi selkänsä antamatta katseensa kuitenkaan jättää piinattua naista rauhaan: "En silti pidä viisaana päätöstäsi lähteä ennen kevättä."
     "Rangvald."
     "Kunhan sanoin", kätensä antautumisen merkiksi ilmaan nostaen raavas mies oli naurahtanut ja vilkaissut kylmää lautasta naisen edessä päätään puistellen. 

     Miehen kanssa käymäänsä keskustelua läpi käyden kerta toisensa jälkeen Runa oli viimein antanut periksi. Prinssin terveyden alkaessa kohentua hyvää vauhtia, oli Runa viettänyt mahdollisimman lyhyitä hetkiä miehen luona.
     Hoitosalvojensa ja -yrttiensä voiman "potkua" antavasta vaikutuksesta kiitosta saaden Runa oli koettanut vältellä jokaista mahdollista ihmiskosketusta niin pitkään kuin oli ollut mahdollista. Tietenkään siinä onnistumatta. Päivittäiset kohtaamisensa Rangvaldin tai Gumarichin palveluskunnan kanssa eivät olleet jättäneet häntä rauhaan. Ei edes tuolloin, kun hän oli viimein toivonut voivansa laskea päänsä muhkuraiselle tyynylle ja vetää paksun, puhtailla oljilla täytetyn täkin ylleen.

     Rystysillään kevyesti tammiovea koputtaen Runa työnsi rautarenkaisesta vetimestä oven sen verran auki, että hän kykeni siitä kulkemaan. Hän ei ollut juuri sanoja vaihtanut vuoteessa makaavan miehen kanssa. Tajuttomana ja tuskiensa sokaisemana Aksel ei juuri järjellistä päivää ollut Runan saapumisen jälkeen nähnyt.
     Prinssillä ei suinkaan ollut myös minkäänlaista käsitystä yöstä, joka oli lyönyt sammuneen sydämen uudestaan eloon. Tuon kokemuksen väsyttämänä ja riuduttamana mies oli suurimman osan ajasta vain nukkunut. Hämmästyttävän nopeasti parantuvien haavojen siteet vain vaihtaen Runa oli pitänyt huolen, että ruoan, juoman sekä kaiken muun hoiti Gumarichin oma palvelusväki.

   
     Kruununperillisen, Akselin huoneeseen kulkiessaan Runa tunsi itsensä jännityneeksi. Aavistuksen jopa hermostuneeksi. Kuoleman värittämän yön jälkeen Runasta tuntui mahdottomalta kohdata mies, jonka vuoksi hän oli ollut valmis uhrautumaan.

     "Mitä ihmettä sinä teet?"
Kaikista aikomistaan kohteliaisuuksista poiketen Runa kuuli itsensä kysyvän aidon hämmästyneenä nähdessään miehen jalkeilla.

   
     "Kuulitko sinä ollenkaan? Aksel - sinun pitäisi olla lepäämässä eikä jalkeilla kohentamassa tulipesää. Se on jonkun muun hoidettava. Oletko sinä aivan ---"

     "Aivan mitä?" Aksel kysyi tummalla, pehmeällä äänellä joka ei enää takerrellut tai ollut kuivuuden riuduttamaa kähinää. "Sekaisinko?"
     "Jotain sellaista", empien vastaten Runa sai sanotuksi. Hänen katseensa tarkasteli suoraryhtistä miestä, joka ensimmäisen kerran seisoin hänen nähden omin jaloin, huojumatta, vahvana.

     "Jos kävisit luonani muutenkin kuin esittäessäni nukkuvaa - tietäisit että minäkin osaan kävellä. Puhumattakaan takkatulen elävöittämisestä", arvekkaat kasvonsa hienoisesti liikkeestä poltellen Aksel vastasi tympeästi, mutta jossain sanojensa takana miehen puheessa kylpi aavistus hyväntahtoista vinoilua.

     "Vinoile sinä vain, mutta minä olen tosissani - "Runa aloitti topakasti prinssin nuhtelun.
     "Enkö minä sitten ole?" naisen äkkiseltään keskeyttäen Aksel katseli huvittuneena huoneeseensa ilmaantunutta naisen muodossa saapunutta pyörremyrskyä.

     "Aksel, et sinä voi toimia miten mielesi tekee. Haavasi ovat vasta parantumassa, ties mitä tahansa voi mennä vikaan jos alat liikkumaan mielipuolisesti ympäriinsä."

     "Runa", vaientaakseen Runan Aksel toisti painokkaasti naisen nimeä uudestaan, ja vielä toistamiseen saadakseen puhetulvan siivittämän olennon hiljaiseksi: "Minä kuljin vain muutaman metrin - kutsutko sitä jonkin sortin vaellukseksi?" tiukasti naista katsellen Aksel antoi hymyn nostaa toista, vielä mustelman vivahteikkaasti värjäämää suupieltä: "Rauhoitu herran tähden. Osaan kyllä varoa. Uskoisin, että tiedän missä rajani menevät."

     "Hyvä on", miehen sanojen alla myöntyen Runa huokaisi tyytymättömänä. Arinbjornin miehistä kumpainenkin tuntui saavan naisen nöyrtymään tahtoonsa turhankin helposti. Itseään aavistuksen jopa sättien ylitsepursuavasta huolehtimisestaan Runa viittasi miestä vuoteen suuntaan: "Anna kun vaihdan siteesi kuitenkin. En luota sanoihisi ilman että näen haavan pysyneen kiinni."
     Hymähtäen Aksel pyöräytti silmiään, mutta suostui istuutumaan ja asettumaan aloilleen.

***

 Taustalle

     "Luulen että minun työni on täällä tehty", käsistään vaihtamansa siteen tottuneesti pöydälle laskien Runa vilkaisi hymyillen miestä. "Mutta se ei tarkoita, että voisit niin vain nousta", vuoteen reunalta nousevaa miestä moittien Runa ei kuitenkaan voinut olla naurahtamatta. Kykenemättä uskomaan edessään jääräpäisesti toimivan miehen kykyjä suuren valtakunnan vastuunkantajana -  Runasta tuntui että hän puhui lähinnä kuurolla vuohipukille kuin korkea-arvoiselle ylhäistöläiselle.

     "Hyvä on. Et ole enää minun ongelmani. Minä luovutan", huokaisten ja olkapäitään kohauttaen Runa liikahti poimiakseen mukaan tuoman yrttipussukkansa tuolilta, jolla se oli avonaisena levännyt jo päiviä. "Oli miellyttävää tutustua Aksel. Toivottavasti et uudestaan eksy karhun tielle", puhuessaan laukkunsa nahkalenkkejä toisiinsa sitoen Runa suoristi selkänsä hymyillen miehelle: "Minun on aika lähteä kotiin."

     Huoneen laskeutuvassa hämärässä Runa kuitenkin havahtui kosketukseen. Aksel, joka vaitonaisena oli katsellut pakkaavaa naista nosti kätensä ja tarttui isolla. lapiomaisella kämmenellä pehmeästi Runan käsivarteen.

     Sydämensä villisti rinnassaan pamppaillen Runa seisoi hiljaa prinssin edessä. Suurien teräksen harmaiden silmien edessä hän tunsi punan nousevan poskilleen, sillä Aksel ei rikkonut hiljaisuutta. Mies vain seisoi edessään, kohotti kätensä ja sipaisi mustia, villisti lainehtelevia hiuksia antaen suortuvien liukua ahavoittuneiden sormiensa lomasta.
Aksel antoi katseensa tarkastella jokaista täydellisyyteen hiottua piirrettä Runan kasvoilla.

     "Aksel --- mitä sinä teet?" hiljaa kysyen Runa nielaisi sydän rintalastansa alla kiihtyvästi lyöden.

     "Sinä olet pelastanut minut jo kahdesti", tummalla, karhumaisen pehmeällä, rauhallisella äänellä puhuen Aksel totesi pelastajaansa katseellaan tutkiskellen: "Minä muistan sen yön Runa", hiljaisesti jatkaen mies jatkoi: "Minä kuolin, enkö kuollutkin?"
     "En tiedä mistä sinä puhut", vaimeasti vastaten Runa nielaisi.
     "Tiedät vallan hyvin..." kätensä naisen kaulalle nostaen Aksel tunsi kiihtyvän sydämen sykkeen silittävän kosketuksensa alla. Pehmeästi mies antoi sormiensa vaeltaa naisen niskaan: "Minä näin valon, tunsin tyhjyyden. Olin pimeydessä...kunnes kuulin sinun äänesi."

     "Tunsin surusi Runa", kätensä kapealle uumalle laskien Aksel kuroi kiinni kaksikon väliin jäävän ilman: "Ja minä halusin palata luoksesi tuntiessani sinun kaipuusi. En eläissäni ole kaivannut niin paljon elämää, en ketään...en mitään. Ainoa asia mitä halusin, oli nähdä sinun kasvosi uudelleen. Ja sinä toit minut takaisin", naisen sumuisia silmiä katsellen Aksel kumartui kohti pelastajaansa.

     Huulensa naisen huulia vasten pehmeästi painaen Aksel veti Runan kevyesti syliinsä. Kätensä naisen ympärille kietoen Aksel antoi suudelman hitaasti venyä, vaihtua ensimmäisestä kokeilevasta kosketuksesta toiseen, syvempään, humalluttavan hekumalliseen suudelmaan.

     "Näin sinut siinä valkeassa hohteessa. Et tiedä miten paljon jo tuolloin halusin sinut vain luokseni Runa", suudelman hiipuessa Aksel kuiskasi käheästi. "Olisin antanut mitä vain ---"
     Kuvioidun kämmenen noustessa esteeksi huultensa eteen Aksel vaikeni. Pehmeän, siron käden kosketus arvekkailla kasvoillaan sai miehen värähtämään mielihyvästä.

     Runan voimakkaiden käsivarsiensa syleilyyn uudestaan vetäen Aksel hymähti pehmeän kämmenen painuessa poskeaan vasten. Naisen huulien kosketus oli huumaava, lumoava, viipyilevä omillaan.

          Vastentahtoisesti syliinsä nostaman naisen laskien Aksel katseli vaitonaisena sumuisen meren loistetta edessään. "Jää luokseni", vaimeasti lausuttu pyyntö miehen huulilta sai naisen värähtämään.

      "Runa?"
Askeleen kauemmaksi prinssistä ottaen Runa seisahtui miehen ottaessa kiinni naisen käsivarresta.

      "En voi jäädä", sydämensä pakahtuvat lyönnit, tunteidensa myllerryksen, miehen huumaavan vaikutuksen - kaiken tuntemansa taakseen sysäten Runa puisteli päätään. "Minun on mentävä."

     "Loukkasinko sinua? Satutinko minä?"

     "Ei, et mitään sellaista", päätään puistellen Runa sai vastatuksi vaikka sanoistaan jokainen tuntui takertuvan kielelleen.
     "Minä en ymmärrä."
     "Minä - minä en kuulu sinun maailmaasi Aksel", sanansa huuliltaan pakottaen Runa sai vaikeasti sanotuksi.
     "En usko sinua."
     "Sinun on pakko. Ole niin kiltti. Aksel", katseensa vaivoin miehen silmissä pitäen Runa huokaisi vapisten: "Hyvästi."

     Selkänsä miehelle kääntäen Runa poimi sängylle nostamansa yrttipussukkansa kiiruhtaen kohti suljettuja ovia.

     Sanattomana naisen perään katsoen Aksel ei lähtenyt Runan perään. Ei vaikka hän niin olisi voinut tehdäkin. Jokainen mielivaltaisesti mylvivä solunsa olisi halunnut mennä kadonneen naisen perään, mutta järki piti prinssin paikallaan.

     "Mutta sinä olet maailmani Runa..." hiljaisuudella puhuen Aksel kuuli itsensä lausuvan.

***

Hips,
Sellainen osa :). Kommentit ovat aina toivottuja ja haluttuja - ne pitävät tarinan elossa ja liikkeessä kun kirjoittajana hykertelen mielihyvästä palautteita lukiessa. Ja palautteet pitävät osien ilmestymistahdin nopeana, silllä pitäähän sitä kommentoijia jotenkin kiittää :). Jätähän siis tervehdys niin me palaamme taas uuden osan merkeissä mahdollisimman pian.

-Ty