11. Kevät tuo vieraan

Heis!

Eloa jälleen täällä meilläkin ^^. Yleensä en näin osan alkuun jätä minkäänlaisia lausahdusjälkiä itsestäni tätä nykyä, mutta tämä osa vaatii sen! Eli, sikälimikäli silmiisi ei ole vielä tarttunut tuossa oikealla reunassa olevaa varoitusta ToA:n mahdollisesta K-18 materiaalista niin nyt sitten varoitan tässä ja nyt heti.

Paljon paljasta pintaa pikselihahmoillani luvassa! Joten, jos vähääkään närästää niin jätä lukeminen tähän - heti!

Ja hei, huomatkaa (myös tuossa oikealla) kesälle suunnittelemani ekstra äänestys. 

Kiitos! 

P.S. Kommentit ovat edelleen toivottuja ja haluttuja, niissä on ihan oma suolansa tälläisen blogitarinan kannalta. Hah!

***

Taustalle

     Piinava kylmyys riepotteli lumisateessa eteenpäin kahlaavaa naista. Hengitys ilmassa huuruten nainen oli antanut jalkojensa säryn viedä itseltään voiton. Tauotta kuin riivattuna kulkenut nainen havaitsi vasta kaiken sen kivun, mikä oli vuorokausien aikana ruumiissaan kehittynyt ja kasvanut järjettömän kokoiseksi tulimereksi.
     Pakokauhu, joka oli kulkijaansa ajanut eteenpäin ei ollut antanut tälle tilaisuutta levätä, tuntea kylmyyden kiristyvää voimaa saati nälkää. Sydänveressään vellova voima oli kyllä kantanut huolen ruumista, mutta mieli....Mieli oli toista maata.

     Mieli oli kokonaan hänen.
Kivenkovalla tahdolla Runa oli kääntänyt selkänsä kaikelle.
Viimeiset hetkensä ruhtinas Gumarichin hirsilinnassa Runa oli viettänyt prinssi Akselin seurassa. Aksel, tuo siniveren omaava kuninkaan perijä oli pyytänyt häntä jäämään luokseen, mutta vastoin sydäntään - vastoin kaikkea tunnetta...oli hän lähtenyt.

     Millainen paikka hänelle olisi ollut Arinbjornin kuninkaan pojan rinnalla? Olisiko Aksel tarjonnut hänelle onnen? Onnen, joka vääjäämättä olisi häneltä riistänyt elämän? Oliko se pelko, joka oli saanut naisen kääntämään selkänsä harmaiden silmien polttavalle katseelle? Tunteelle, joka sai hengen salpaantumaan, mutta sydämen laulamaan suloisinta lauluaan maailmassa...
     Rakkaus..

     Kylmän, ihoaan polttelevan kyyneleen poskellaan tuntien Runa havahtui upottavassa lumessa tarpovien askelten narinaan.

     Hahmo kulki lumessa kuin kotonaan. Sen suuret jalat ottivat pitkiä askelia korkeassa lumessa, mutta siltikään sen askel ei hidastunut, saati kompuroinut vaan vääjäämättä se kulki kohti lumeen lyyhistynyttä hahmoa.

     "Jorrunhal..." kyyneltensä lomasta katseensa metsien salaperäiseen suojelijaan nostaen Runa tunsi kyynelpatojen murtuvan. "Minun olisi pitänyt jäädä tänne", hiljaisella, lähes kuiskaavalla äänellä parahtaen Runa lyyhistyi lumeen.
     Valkoisesta, upottavasta kehdosta Jorrunhal - metsien suojelija- kumartui poimimaan suojattinsa suojaavaan syliinsä.

***

Taustalle

     Aika kului.
     Hitaasti eteenpäin vierien talvi oli pitkittymisestään huolimatta väistymässä. Yössä saattoi jo kuulla tiaisten pehmeän, päättymättömän sirkutuksen. Vuorimaiden lumikinokset olivat hiljalleen alkaneet muodostaa pieniä, suloisesti virtaavia jokia alas Henningenin maalle. Ensimmäiset vesipadot oltiin jo rakennettu... Kevät, tuo kaiken uuden alku taisteli vasten kylmyyttä - vääjäämättä voittoa lyhyen kesän ajaksi tavoitellen.
     Hiljaisuudessa Runa kuunteli pienen keittotupansa tulipesän pauketta. Kivisellä liedellä hiljalleen lämpeävä mausteinen öljymäinen seos keräsi pinnalleen höyryä tarkkojen silmien valvonnan alla. Työnsä Runa joutui kuitenkin keskeyttämään kuullessaan voimakkaan koputuksen kotinsa ovelta.

     "Hetki vain!" tulipesän ääreltä huudahtaen Runa kirosi hiljaa. Käsiinsä hameensa helmoja hamuten Runa kumartui nostamaan polttelevan kuumaa pataa pois tulipesän yltä.    

     Vaivautumatta odottamaan yössä talolle saapunut kulkija avasi kuuluisuuteen nousseen parantajattaren tuvan narisevan oven.

     Kylmän viiman puuskahtaessa pienen tuvan sydämeen saapuja katseli vaitonaisena lietensä äärellä puuhastelevaa naista.
      "Tule sisään, olen pian valmis", ovelle kääntymättä Runa sai sanotuksi kammetessaan patansa tulipesän viereiselle kivitasolle.

      "Voinko olla avuksi?" varoen ettei polttavan kuuma öljy enää päässyt lämpenemään ilman valvovaa katsettaan Runa koputti puulusikkaansa padan kylkeen.

     Vastaukseks vain hiljaisuuden saaden Runa koputti vaimeasti puulusikkaansa uudelleen padan reunaa vasten. Hitaasti lusikan pellavaliinaan putsaten Runa laskin lusikan padan viereen. Sydänalaansa puristava hiljaisuus kuroi kiinni naisen mielen. Jännittyneenä Runa sipaisi valtoimenaan roikkuvia hiuksiaan korvansa taakse ennen kuin aavistuksen kummittelemana tämä kääntyi oven takanaan sulkeneen saapujan puoleen.
     "Aksel..."

     Tuttuja, kylmän harmaita silmiä kääntyessään katsomaan Runa tunsi polttelevaa kipuilua sydämellään. "Aksel...mitä sinä teet täällä?" empien kysyen Runa katseli prinssin parantuneita, arvekkaiksi jääneitä kasvoja, sekä tämän ylleensä pukemaa, arvoistaan haarniskaa. "Sinun ei pitäisi..."

     Paikallaan säpsähtäen Runa otti häkeltyneen askeleen kauemmas miehen poimiessa yllättäen kätensä omaansa.

     "Luulitko että vain lähtisin?" kylmäksi maalatulla, teräksisen kovalla äänellä kysyen mies katseli herkeämättä suuriin, sumuisiin, liikutuksesta kyynelöittyviin silmiin. "Palaisin Arinbjorniin ilman kunnollisia hyvästejä? Niinkö sinä tosiaan luulit?"

     Empien miehen kovan nahkahansikkaan peittämää kättä katsoen Runa tunsi pakahtuvansa miehen kovan, periksiantamattoman tuijotuksen alla.
     "Minä toivoin sitä..." katseensa miehestä laskien Runa tunsi huultensa vapisevan niin, ettei hän kyennyt jatkamaan lausettaan.

     "Runa", hansikoiduilla kädellään Aksel sipaisi naisen siloisen pehmeää poskea. Kämmenensä naisen leuan alle kuljettaen Aksel pakotti Runan kohtaamaan katseensa.

      "Mitä sinä haluat minusta Aksel?" varovasti kysyen Runa piti katseensa urhoollisesti miehessä, jonka läsnäolo sai huoneen kutistumaan pelottavan ahtaaksi.

     "Tulin sanomaan hyvästini", naisen kasvoille sormensa viipyilemään unohtaen Aksel tunsi naisen kämmenen lämpön kylmän hansikkaansa läpi.
     "Sano ne sitten - pyydän..."

     "Haluatko minun todella hyvästelevän sinut?" nopealla liikkeellä, miltein väkisin Runan syliinsä kiskaisten Aksel veti naisen lähelleen. "Haluatko minun todellakin olevan niin kylmä kuin sinä ja jättävän sinut? Nyt kun viimein olet siinä ja minä tässä?"

     "Sinun täytyy Aksel", omien sanojensa petturuuden kuullen Runa koetti puskea itseään raavaampaa miestä luotaan. "Mene Aksel", nyrkkiin pusertuneilla kämmenillään vahvaa rintakehää tönäisten Runa kuuli itsensä nyyhkäisevän. "Lähde pois täältä.."

     Tönivää naista sylissään hetken kylmästi katsoen Aksel kumartui Runan puoleen. Suudelman vapiseville huulille painaen Aksel kietoi kätensä heikosti riuhtovan olennon ympärille.

     "Kysyn sinulta vielä kerran Runa...haluatko minun todella lähtevän?" pitkän, pehmeän suudelman jälkeen otteensa irti naisesta laskien Aksel jäi katselemaan kyynelöittyneitä kasvoja. "Sano se ja minä lähden. Et kuule minusta enää ikinä. Lupaan sen."
     Hetken, vain sydämenlyönnin mittaisen hetken Runa oli vaiti vaikka mielensä käskikin häntä käskemään miehen matkoihinsa. Sen sijaan, kaiken järjen ja oikean ratkaisun vastaisesti Runa kuuli itsensä huokaisevan: "Jää..."
   
***

Taustalle

     Yön pimeimmällä sydämellä Aksel katsoi edessään taivaallisen kauniina paistattelevaa näkyä. Siro ja pehmeä oli ehtymättömän rakkautensa omistaja.

     "Luotatko?" karheilla sormillaan naisen pehmeän nukkaista ihoa hyväillen Aksel kysyi, Kovan, kylmän ja välinpitämättömän kuoren alta esiin tullut mies suuteli hellästi jännittyneitä huulia. Pehmeän hymyn sulautessa Runan huulille Aksel juoksutti sormiaan herkällä uumalla.

     "Luotan", nyökkäyksen mukana käheästi kuiskaten Runa vavahti tuntiessaan vilpoisen ilman saavan tilaa kahden, niin tiiviisti toisiaan vasten olleen kehon välistä.

     Vuoteen ylle levitetyn taljan karkeaa karvaa vasten Runa hengitti syvään hermostuksissaan huuliaan nuolaisten. Hän ei kuitenkaan pelännyt, saati epäröinyt. Akselin kohoavaa vartaloa yläpuolellaan katsellen Runa piti katseensa harmaissa silmissä. Antaen miehen katseen kuin kosketuksen kulkea omalla, alastomalla varrellaan Runa vaipui nautintoon. Hän tunsi jokaisen aistikkaan, hellän kosketuksen ihollaan. Edes silloin, kun Aksel kiskoi auki vyötäisilleen jääneen alusvaatekankaan Runa ei kavahtanut uskaliasta kosketusta.
   

     Takkatulen pehmeästi valaisemassa huoneessa aistikkaiksi muuttuvat äänet hukkasivat alleen turhan jännitteen, sillä pelkoa saati murhetta ei ollut enää olemassa. Olivat vain he kaksi ja viettelevä nautinto.

      Vapisevaa, kevyesti vaikeroimaan alkavaa naista sylissään katsellen Aksel tunsi jotain poikkeuksellista sisimmässään. Voimistuvampaan tahtiin Runaa sylissään keinuttaen mies tunsi ensimmäisen kerran rakkauden.

     Ensimmäisen kerran elämässään Aksel tunsi pakahtuvaa mielihyvää, nautintoa jollaisen olemassaolosta hän ei ollut tiennyt. Merkityksettömiä olivat olleet piiat ja talonpoikaisrouvat...kaikki se turhuus tuntui katoavan Runan löydettyään.
     Sormensa villisti sekaisin oleviin hiuksiin hukuttaen Aksel veti naisen lähelleen, hamuten tämän huulilta nälkäisen suudelman.

      Yhteisen, korkeimman hekuman sylissään keinuvalle naiselle tarjoten Aksel katseli sylissään voipuneena vapisevaa naista. Tummia hiuksia sormiensa lomasta juoksuttaen Aksel kietoi käsivartensa sorjan olennon ympärille.

     Voipuneena, viimeisillä tajunnan hetkillään Aksel kiskoi kaksikon ylle taljoista yhteenpunotun peiton, jonka hän huolella asetteli Runan ylle. Pehmeän suukon paljaalle olalle painaen Aksel kietoi kätensä naisen ympärille ennen kuin vaipui pehmeään, painajaisista vapautuneeseen uneen.

***

Taustalle

     Lintujen aamuiseen viserrykseen heränneenä Aksel oli vaitonaisena katsellut sylissään nukkuvaa, alastonta olentoa. Kiehkuraisin kuvioin tatuoitu käsi oli levännyt hänen rintakehällään...ja kuinka paljon Aksel oli tuolla heräämisen hetkellä toivonut voivansa herätä aina tuohon samaiseen näkyyn. Asioiden mahdottomuuden ymmärtäen ja tietäen Aksel oli valvoen katsellut nukkuvaa naista tunnista toiseen...mutta mikään ei saanut valheellista hymyä nousemaan miehen kasvoille.

     Eikä tuohon valheelliseen unelmaan uskonut Runakaan. He olivat eläneet hetken salattua rakkautta. Auringon jo noustua Aksel antoi sormiensa sivellä paljasta olkapäätä. Yhteinen, jaettu yö oli ollut heidän rakkaustarinansa mitta.

     "Toivotko ettei tätä olisi koskaan tapahtunut?" rintansa päällä kasvojaan pitelevää naista katsellen Aksel huomasi itsensä kysyvän.

     "En", murheellisena kuiskaten Runa poimi reidellään levänneen käden sormet omiensa lomaan.

     Yhteisen murheen riivaamana kaksikko valvoi yhteistä aamua lähes täydellisen hiljaisuuden siivittämänä.

     "En kuvitellut hyvästejä aivan tälläisiksi", suojelevien käsivarsiensa lomaa vuoteella makaavan naisen kietoen Aksel painoi päänsä kuvioitua olkaa vasten. "Melkein toivoisin tämän kaiken olevan vain täydellistä unta."
     Hiljaisuudella vastaten Runa tunsi vavahtavansa sydäntään leikkaavista sanoista.

     "Minun on määrä mennä naimisiin Gumarichin tyttären kanssa", vaimeasti puhuen Aksel tuijotti mitään näkemättömin silmin Runan makuukammarin hirsiseinää.
     "Tiedän", hiljaa lausahtaen Runa poimi käsivarttaan silittävän käden omaansa: "Hän on kovin sievä. Kaunis vaimo."
     "Sinun tarvitsee vain pyytää, niin minä jään luoksesi ikuisiksi ajoiksi", alastoman olennon tuntien värähtelevän sylissään Aksel veti naisen paremmin syliinsä.
     "Et voi tehdä sitä", tyhjyyteen tuijottaen Runa kuuli itsensä vastaavan: "Se olisi kuolemaksi meille molemmille. Isäsi, saati ruhtinas Gumarich eivät jättäisi ketään rauhaan ennen kuin he löytäisivät meidät."

     Totuuden kirpaisevia sanoja nieleskellessään Runa tunsi Akselin viipyilevän kosketuksen paljailla käsivarsillaan ennenkuin tilalle astui viileä tuulahdus ilmaa sille paikalle missä mies oli hetki sitten ollut. Heidän hyvästinsä olivat kauneimmat kaltaisensa koskaan.