"Kiiresti - tätä tietä!" Runa viittoi miehiä tulemaan perässään. Hetket olivat kuin nopeita sikin sokin heittelehtiviä sydämenlyöntejä. Pieni tupansa oli pian täynnä elämää, täynnä kovia, mutta reippaita askelia. Kulhojen kolahtelua, veden tasaista lorinaa Runan henkiessä nopein, mutta tarkoin liikkein eloa pieneen keittiöönsä. "Laske hänet tuonne", taakseen viittoen Runa ohjeisti miehiä.
Sanoja, niin paljon sanoja lennähteli yössä ettei tajunnan rajamaalla heilahteleva mieli saanut kaikesta selvää...Hänellä ei ollut mitään mihin tarttua. Ei kieltä millä puhua. Ei huulia joilla muodostaa sanoja. Ei käsiä millä elehtiä. Ei ruumista jota käskyttää...
Painajainen oli muodostunut helvetin lähetiksi, joka kiskoi ja riuhtoi kylmästä tärisevää kehoa omakseen...ja ruumis totteli, vaikka mieli vielä vaivoin taisteli vastaan...
Tässäkö se kaikki oli?
Näinkö kaikki päättyisi?
Oliko kaikki nyt ohi?
Viimein?
Agmundr kantoi sylissään värisevää tyttöä kuin kevyttä sulkatyynyä käsivarsillaan. Ellei katseensa olisi tarkastellut läpikuultavan paidan alta nousevaa rintakehää mies olisi voinut hyvin väittää nuoren tytön jo menehtyneen käsivarilleen. Sinnikäs sielu kuitenkin yhä taisteli tuonelan kutsuvia portteja vastaan.
Agmundr Fennin oli mies, jonka hipiä oli valkein Runan koskaan näkemä ei puhua pukahtanut. Tämä murahteli kuin mustakarhu saaliillaan. Luotaan työntäväksi mieheksi hän kuitenkin laski sylissän kantamansa nuoren naisen huolellisesti vuoteelle.
Syvän vihreät silmät tarkastelivat veren värjäämiä huulia. Mantramaisesti liikkuvat suupielit hokivat katkelmia jostakin...Mies ei ollut saanut koko matkan aikana selkoa juuri mistään, mitä tieltä makaamasta löytynyt tyttö oli sopertanut.
"Shhhhh", tyttöä katsellen tuo vieras mies siirsi avonaisina lainehtevia hiuksia pois tytön piestyiltä kasvoilta. Hellästi tyttöä laskien Agmundr tuki tämän niskaa sivellen rauhoittavasti tämän verestä tahmaantuneiden hiusten peittämää päätä.
"Hei ...olet turvassa nyt" ruhjottujen kasvojen edestä ruskean hiuskiehkuran tytön korvan taakse sipaisten Agmundr katseli miten elo, tuo pieni pilkahdus hengestä tavoitteli sanojensa merkitystä.
Sumuisen kyynelverhon kuultamat, kirkkaan harmaat silmät avautuivat. Silmien heikko kajo huoneen ainoata valon lähdettä etsien tyttö sopersi edelleen. Huulet, jotka kuiskivat jumalten armoa - kutsuivat kuoleman helpotusta saivat miehen pitelemään tyttöä vielä hetken pidempään lähellään.
Lämpimän vesipadan, sekä puhtaan liinapinon kanssa huoneeseen saapuva Runa katseli hiljaisuudessa kuinka rujoon, aikansa eläneeseen rääsyistä ja voitonmerkeistä koottuun sotisopaan pukeutunut mies laski nuoren tytön hellästi vuoteelle.
"Hän ei tiedä sinun läsnäolostasi", Runa lausahti pehmeästi ja katseli järkkymättömän tuntuista miestä, joka suli pitelemään haavoittunutta viimeiseen asti lähellään.
"Tiedän", Runan yllätykseksi mies vastasi, antaen työn käsivarsiltaan laskeutua vuoteen pohjalle: "Olen nähnyt tämän ennenkin." Nuoren tytön irti laskien mies vilkaisi Runaa. Kivikovat kasvot eivät paljastaneet tunteita. Tämä mies oli kuin tyhjä kangas Runan edessä - tunteeton, kylmä ja kova. Ja jollei Runa olisi itse, omin silmin todistanut miehen hellää kosketusta, hän ei varmastikaan olisi uskonut miehestä mitään hyvää.
Pienesti nuoren tytön veren peittoamaa leukaa sipaisten mies nousi vilkaisemattakaan enää huoneeseen saapunutta naista.
"Hän tanssii kuoleman kanssa", antaen Runan touhuta vuoteen toisella puolen mies vielä totesi tyttöä katsellen. "Kutsuu kuoleman kättä luokseen kuin vieno morsio sulhastaan vuoteeseen ensimmäisenä hetkenään", mies totesi kuivasti ja nousi lähtien huoneesta jättäen jälkeensä vain kylmän kouran kosketuksen.
***
Muutamaa tuntia myöhemmin Agmundr Fennin kuunteli yön ääniä. Tuttuja, turvallisia yön sydämen henkiä, jotka saattoi vain tarkasti kuunteleva kuulla. Maan äänet olivat äänekkäimmillään hetkeä ennen sateen saapumista.
Mies hieraisi niskaansa sitoamiaan hiuksia huokaisten samalla tummasti. Hän ei missän tapauksessa ollut huolissaan tai jännittynyt kuulemaan tytön kohtalosta. Hänelle se kaikki oli täysin merkityksetöntä. Hän olisi jo hyvän matkaa jatkanut matkaansa jollei hänen mukanaan roikkuisi tuo miesmäisyyden irvikuva: Knut. Poika, joka oli inttämällä inttänyt ja jäänyt maahan makaamaan piestyn likkaparan viereen aina niin pitkäksi aikaa kunnes Agmundr oli kahmaissut puolikuolleen raadon mukaansa.
"Helvetti"...mies murahti. Yksi ryyppyreissu kylään oli tehnyt hänen elämästään maanpäällisen hornankattilan.
Karheiksi muovautuneita kämmeniään vastakkain hieroen mies havahtui salvan kolahtavaan naukaisuun. Katseensa kohottaen Agmundr ei ollut yllättynyt tulijan olevan talon viehättävä asukki itse. Noitanainen kaikessa kurittomuudessaan loi mieheen katseen, joka tuntui polttavan reikiä hänen kylmän kalpean nahkansa läpi.
Sanomatta sanaakaan nainen asteli ulos alkavaan tihkuun ja istuutui miehen vierelle. Noitanaisen tuijotus oli mieleenpainuvan kihelmöivä. Agmundr ei muistanut koska viimeksi yhdenkään naisen katse oli saanut hänet haluamaan toisen iholle niin paljon siltä seisomalta. Jokin kuitenkin esti miestä tarttumasta naisen käsivarteen ja repimään tätä syliinsä siinä ja nyt. Kenties se oli tuo naisesta huokuva tietous, joka tuntui kummittelevan noidan sumuisissa silmissä. Tai sitten käsivartensa eivät vain totelleet niiden mailien jälkee, jota hän oli ihmislikkaa mukanansa raahannut.
"Tyttö toipuu kyllä", noitanainen lausahti.
Tönkösti nöykäten mies laski katseensa.
"Tiedätkö kuka tyttö on?" nainen tuntui jatkavan sinnikkäästi vierellään.
"En", hetken hiljaisuuden jälkeen Agmundr murahti repien katseensa irti noidasta.
"Hänen nimensä on Lena", pehmeän kermainen, viettelevän sulokas ääni jatkoi ja lisäsi miehen turhautumista.
"Vai niin, selvä. Lena. Entä sitten?"
"Mistä löysit hänet? Tuollaisessa kunnossa?"
Agmundr katsahti naiseen. Myönnettävä oli, että naisen tiedonjanoinen utelu sai miehen olon tasaantumaan hivenen. "Tienposkesta", olkapäitään kohottaen välinpitämättömästi mies vastasi.
"Entä poika? Knut? Hän tuskin on sinun vertasi."
Jälleen olkapäiden kohautus. Viimeisetkin rippeet ihon kaipuusta kadottaneena Agmundr laski katseensa eteensä: "Noppapelipalkinto."
Syväksi laskeutuva hiljaisuus sai miehen laskemaan katseensa eteensä. Niinpä niin, ei riittänyt, että kyseessä oli nainen - puhumattakaan että noitanainen - Agmundr löysi itse itsensä nurkasta, jonne hän oli näemmä itse juurikin vapaaehtoisesti kävellyt.
Runaksi esittäytyneen naisen jäädessä sinnikkäästi istumaan viereensä Agmundr nojautui reittään vasten, huokaisi ja alkoi puhua. Mies ei maalaillut mitään kaunista naisen kuultavaksi. Lyhyt ja raadollinen tiivistelmä tuntui silti saavan pontta itseensä sateesta, joka nopeasti kehysti ulkona istuvan kaksikon.
"Saavuin Arinbjornista pari päivää sitten - ja olen vain läpikulkumatkalla. Satuin voittamaan ensimmäisenä ryyppäyspäivänäni sievoisen summan rahaa ja päädyin pelaamaan läpi seuraavankin yön. Sama vastustaja. Sama kapakka. Sievoisen hyvää mustaa olutta ja ruokaa...joten mikäs siinä. Vastustajallani tosin taisi olla kevyempi rahasampo mukanaan mitä viimeksi...sillä sillä oli mukaan tuo poika. Knut."
"Tiedä sitä sitten miten Knutin kaltainen pikkupoika ison miehen ruumiissa oli hänelle päätynyt... Voitostaan varmana vastustajani iski pojan pelipottiin mukaan. Sanoi pojan tekevän kaiken haluamani ja olevan naista parempi lämmitin", eteensä tuijottaen Agmundr murahti päätään puistellen: "Ties mitä helvettiä se mies oli pojalle tehnyt. Pitänyt kai lelunaan...näkeehän sen kauas ettei sillä pojalla ole kaikki ihan kotona. Mieli kuin pikkutytöllä, mutta kroppa jo aikamiehen..."
Hetken turhautuneena taukoa pitäen Agmundr odotti Runan kommentoivan, mutta nyt nainen pysyi vain vaiti ja kuunteli. Aavistuksen mittaisen ajan jopa toivoen naisen sanovan jotain Agmundr laski katseensa tallottuun maahan edessään.
"Ja minähän en häviä tahallani...joten...voitin sen kusinokan - reilusti. Ja Knut kai nyt sitten on minun. Käskin poikaa lätkimään kotiinsa, mutta ilmeisesti hän ei edes tiedä missä sellainen paikka on - tai mitä se edes tarkoittaa. Mitä sitten tyttöön tulee...En osaa kertoa sen paremmin, luultavammin tyttö - Lena - oli pakomatkalla tänne. Kuka muu tietää kuin tyttö itse? Sen verran ymmärsin, että osasin suunnata tänne...."
"Mutta älä kuvittele, että olisin tehnyt mitään hyvää hyvyyttäni", Agmundr lausahti terävästi, vilkaisten vieressään istuvaa naista nyt totisemmin kuin kertaakaan aikaisemmin. "Minä en ole hyväntekijä tai hyväksi syntynyt."
***
Sateen yltyessä kastelemaan koko Henningenin taivaankannen Runa, sekä hänen vieraansa laskeutuivat levolle. Pienestä kodistaan Runa löysi aina suojaisan, mukavan ja kodikkaan yöpaikan sitä tarvitseville. Ja näin oli nytkin. Agmundrin ja Knutin vuoteet saunamajaan sijaten Runa oli peitellyt vuoteeseensa jo kerran herämään ehtineen Lenankin.
Kiirehtimättä Runa oli vaihdattanut nuoren tytön ylle puhtaan yöasun, mutta pahasti turpoamassa oleviin kasvoihin Runa ei ollut tohtinut koskea. Kaikista kosketuksista hermostuva tyttö oli saanut Runan tyytymään vain peittelemään Lenan hellästi vuoteeseensa.
Vuoteelleen sikeästi nukahtaneen pojan tuhisevaa hengitystä kuunnellen Agmundr oli maannut vuoteellaan tunteja valvoen. Hän oli kuunnellut vanhan hirren narinaa syysmyrskyn riepotuksessa. Laskenut hirsikaton oksanpakoja. Unen seikkaillessa ikkunoita hakkaavan sateen rummutuksen tahdissa oli viimein paikallaan olemiseensa kyllästyen mies noussut. Hän oli kiskonut ylleen vaatepartensa ja kulkenut takaisin kevyesti valaistuun tupaan.
Agmundr oli tottunut elämään odotuksen kanssa. Hän kykeni odottamaan hiljaisuudessa. Laskelmoimaan aikaansa siinä missä seuraamaan tulevan saapumista.
Vuoteessaan lepäävää tyttöä katsellen Agmundr murahti tyytymättömänä. Tuvan pöydän ääreltä jakkaran napaten mies kulki sairastupaan.
Jakkaran vuoteen vierelle laskien Agmundr jatkoi hiljaisuudessa istumista. Hän ei pitänyt kiirettä tai odottanut mitään tapahtuvaksi. Yön pimeydessä mies kaiveli puukollaan kynnenalusiaan ja kuunteli tuvan rauhallista sykettä.
Takassa räiskyvän tulen leimua keskittyneesti kuunnellen Agmundr tuijotti tyhjyyttä. Ajottaiset äännähdykset mitä kipu vuoteella makaavasta tytöstä irrotti sai miehen laskemaan katseensa tytön pahoin runneltuihin kasvoihin.
Vaikeasti voihkaisten tyttö hätkähti hereille vuoteeltaan. Kivun iskiessä kuin tuhat tulista rautaa lihaansa Lena tunsi kivun nostattavan kyyneleet silmiinsä.
Agmundr antoi tytön herätä. Mies ei estellyt tyttöä nousemasta tai noussut avustamaan tätä onnettomissa ponnistuksissaan nousta vuoteelta. Mies vain katseli ja kuunteli. Seurasi kuin haukka saalistaan, joka oli niin pökerrryksissä että tuskin ymmärsi miehen olevan edes läsnä.
Värisevällä kädellään turvonnutta suupieltään koskettaen tyttö säikähti tuntemaansa poltetta. Kipu ei ollut Lenalle vieras muoto elämää, mutta ennen kipu ei ollut verrattavissa tuskaan, joka riepotteli hakattua, murrettua kehoa.
Hengityksen rahistessa kipeäksi hakattujen kylkien välistä tyttö voihkaisi ja painui kumaraan.
Vasta silloin, hetkenä jolloin tyttö oli romahtaa kivun vyöryttämiin kyyneliin Agmundr nojautui eteenpäin. Tuolin kevyt narina sai Lenan havahtumaan, mutta mikään ei kertonut tytön ymmärtävän kuulemaansa.
"Mitä sinulle tapahtui?" ilmaan kysymyksensä heittäen Agmundr nojautui eteenpäin tyttöä katsellen. "Kuka pieksi sinut tuohon kuntoon?"
Lena vavahti. Kivusta vaiko kylmästä? Muistotko tyttöä raapivat? Tai muistiko tyttö edes yön aikaisia tunteja? Lasittunein silmin eteensä tuijottaen Lena tuntui hetkeksi unohtuvan oman maailmansa syövereihin. Ymmärsikö tyttö välttäneensä tuonelan ja helvetin? Vai toivoiko tyttö vielä mielessään kuolemaansa?
"Lena?" tyttöä katsellen Agmundr odotti, ja antoi painostavaksi muovautuvan hiljaisuuden puhua puolestaan.
"Minä...minä en muista..." päätään pudistellen Lena henkäisi itkuisesti.
"Kyllä sinä muistat", eteenpäin nojautuen Agmundr antoi katseensa pureutua nuoren naisen kasvoihin. "Kuka teki tuon sinulle Lena?" äänensä painon tummuessa Agmundr muuttui uhkaavammaksi tyttöä silmäillessään. "Sinun on kerrottava minulle."
"Isäni teki tämän..." kuiskaus, tuo tuultakin hentoisempi ääni värisi.
***
Kaksi viikkoa myöhemmin.
Hengityksen kulkiessa ahtaana puistatuksena läpi sinertävän mustiksi potkittujen kylkiensä Lena liikkui hitaasti ja kankeasti. Sinnikkäästi tyttö kuitenkin halusi tehdä oman osuutensa aikana, jona hän oli maannut kyvyttömänä Runan sairasvuoteella. Vuoteensa peitettä hitain, rauhallisin elein suoristaen Lena pysähtyi hetkeksi pitelemään kylkeään kivun väristyksen ravistellessa koko kehoaan.
Hetken aloillaan huohottaen Lena koetti suoristaa selkänsä. Kivun irvistyksen repiessä tytön suupieliä oli Lenan hamuttava tukea seinälaudoista.
Säälittäväksi ja heikoksi itsensä tuntien Lena huokaisi ja vääntäytyi suoraksi. Eteenpäin vierivät päivät olivat valtaosaltaan unohduksissa. Viimeisten parin päivän aikana Lena oli koettanut muistella ensimmäisten päivien kulkua. Hän kykeni muistamaan vain isänsä raivon. Sellaista vihaa Lena ei ollut muistanut nähneensä isänsä silmissä koskaan aikaisemmin. Hän ei edes tiennyt syytä mikä oli ajanut isänsä siihen tilaan, että tämä oli tarttunut kättä pidempään ja lähes tappanut hänet niille sijoilleen.
Entä pelastajansa? Lena ei kyennyt muistamaan kasvoja...ei juuri mitään. Oli vain sumuinen muistikuva kosketuksesta. Pehmeästä sipaisusta niskassaan, tummasta äänestä joka oli häntä rauhoittanut...
Turhautuneena muisteluilleen huokaisten Lena kulki kyökkitupaan.
"Runa?" tupaan kulkiessaan Lena katseli ympärilleen.
Hiljaisuus parantajan kotona ihmetytti nuorta tyttöä. Kotonaan hän oli oppinut pelkäämään hiljaisuutta. Hän ei osannut ymmärtää seesteistä rauhaa, joka leijui tuvan mausteisessa ilmassa. Kuivaa palaa kurkustaan alas nielaisten Lena katseli seinustoilla kuivumassa olevia yrttejä. Syksyn viimeisiä kukkivia, itselleen tuntemattomia kukkia katsellen Lena kurottui sipaisemaan kellertävän kukan terälehteä.
Hänen sydämensä kuin mielensäkin lepäsi rauhassa tuolla katseilta suojaisassa mökissä. Tunne, jota hän ei ollut aikaisemmin tuntenut, nostatti pitkästä aikaa hymyn särjetyille kasvoille.
Lena parahti ääneen katsoessaan lautasta.
Löydettyään itsensä yksin Runan talosta hän oli ajatellut pienen hetken ajan yrittävänsä maksaa takaisin edes pienen palan siitä avusta ja huolesta mitä Runa oli vuoksensa kantanut.
Paljonpa iloa tai apua Lena ei tuntenut itsestään olevan. Pelkkä palaneiden leipästen tuoksu sai tytön puhkeamaan kyyneliin.
"Lena?" tytön aikoessa ulko-ovelle Runa ennätti avaamaan oven salvastaan ennen kuin Lena onnistui kadottaa silmistään mustaksi palaneet leiväskäiset.
"Anteeksi", Lena kuuli itsensä vaikertavan säälittävämmin kuin olisi halunnut. "Minä vain...minä yritin", lauseensa muuttuessa pelkäksi soperrukseksi antoi Lena sanojensa jäädä ja vaikeni.
Runa katsahti palaneisiin leiviskäisiin ja hymyili pienesti. "Ei se mitään Lena. Autan sinua tekemään uusia."
Hetkeä myöhemmin Runa kumartui nostamaan leiväskäisiä pienen uuninsa kivilevyltä.
"Kas tässä", voinokareet leiviskäisten päälle sipaisten Runa katsahti vierellään seisoneeseen tyttöön. "Opit vielä kaikki tarvitsemasi niksit, pieni uunini oli haaste minullekin."
Yrittäen piristää maahan lyötyä tyttöä Runa hymyili pehmeästi.
"Tulehan...sinun on syötävä jotain", leiväskäisillä pöydän kattaen Runa seurasi silmäkulmastaan vieraanaan asuvan tytön vaikeaa liikkumista. "Vaihdatan kylkesi haudesiteet vielä tänään."
"Kiitos Runa", katettuun pöytään istuutuen Lena laski katseensa murheellisena täydellisyyttä huokuviin leipiin. Sulava voi sai Lenan pidättelemään hengitystään.
Muutaman suullisen leipästä kurkustaan alas pakottaen Lena tunsi kyynnelten nousevan suurina karpaloina silmäkulmiinsa. "Runa?"
"Niin?" itselleen lautasellista kattaen Runa kysäisi kulkiessaan tuvan poikki pöydän äärelle.
"Minä...minä taidan kantaa lasta..."
***
Tyllerön terveiset:
Sellainen osa. Muutaman viikon suunniteltua myöhässä, joten päädyin lisäämään osaan kohtia mitä en aikaisemmin ajatellut. Itsekseni olen tässä pohdiskellut, että mahtavatko kuvani olla liian tummia? En itse esim.puhelimellani yleensä tajua mitä kuvat edes esittävät, mutta läppärini kanssa tuijoteltua kuvat näyttävät ihan riittävän kirkkailta. Mitä mieltä olette?
